Sanny Häggman: Elämäni Kóstas Hatzópouloksen rinnalla

Suomalainen taidemaalari Sanny Häggman (1872-1952) tapasi kreikkalaisen kirjailijan Konstantínos Hatzópouloksen oleskellessaan Saksassa vuonna 1900. He rakastuivat ja viettivät protestanttiset häät Helsingissä keväällä 1901 ja heti saman vuoden kesäkuussa ortodoksihäät Hatzópouloksen kotikaupungissa Agrínionissa. Seuraavan keväänä heille syntyi tytär Sénta-Eléni. He asuivat jonkin aikaa Kreikassa ja muuttivat myöhemmin takaisin Saksaan. Maailmansodan puhkeaminen sai heidät palaamaan Kreikkaan vuonna.. Hatzópouloksen kuoltua äkillisesti vuonna 1920 Häggman palasi tyttärensä kanssa Suomeen.

Sannyn isä oli Thomas Häggmann (1825-1903) ja äiti Vendla Gustava Hallfors. Isä oli syntynyt Multialla, mutta perhe asui vuodesta 1852 Jyväskylässä Kauppakadun ja Torikadun kulmassa. Hänellä oli oma yritys The Haggmann & Co ja pieni höyrylaiva Ahti Jyväsjärvellä. Hän ajautui konkurssiin vuonna 1879 talouskriisin aikaan, ja vuonna 1882 perhe muutti Alavudelle. (Hrisikopoúlou on saanut tiedot Keski-Suomen museosta Suomen Ateenan-instituutin avulla.)

Sanny Häggman kirjoitti miehensä kuoleman jälkeen vuonna 1933 saksaksi muistelmat, jotka hänen tyttärensä Sénta käänsi myöhemmin kreikaksi. Ollessani harjoittelijana Suomen Ateenan-instituutissa vuonna 2012 käänsin muistelmat suomeksi. Muistelmia säilytetään Kreikkalaisen kirjallisuuden ja historian arkistossa ΕΛΙΑ (Ελληνικό Λογοτεχνικό και Ιστορικό Αρχείο). Sittemmin agríniolainen Maíri Hrisikopoúlou (Μαίρη Χρυσικοπούλου) julkaisi tutkielmansa Sannyn ja Sentan elämästä ja sen yhteydessä myös Sannyn kreikankieliset muistelmat.

Sannyn muistelmat kertovat suomalaisen naisen kokemuksen vuosisadan vaihteen Kreikasta. Lukija pääsee seuraamaan hänen aviomiehensä elämää ja samalla myös Ateenan taidepiiriä ja poliittista kehitystä. Sanny mainitsee ja kuvailee useita tapaamiaan kreikkalaisia taiteilijoita ja kuvailee jopa kohtaamistaan Elefthérios Venizéloksen kanssa. Muistelmat on kirjoitettu tiiviisti ja kauniisti, ja ne elävöittävät vuosisadan takaisen Ateenan ja sen kirjallisuuspiirit lukijan mielessä. Muistelmien perusteella Sanny Häggmanin tiedetään osallistuneen modernistien kuvataiteilijoiden ryhmänäyttelyyn Ateenassa vuonna …

Majatalossamme Dresdenissä aika kului nopeasti ja miellyttävästi. Kolme kuukautta saapumiseni jälkeen majatalon emäntä rouva Rudelof ilmoitti meille: «Huomenna meille tulee kolme kreikkalaista Leipzigistä.» Näin kolme käyntikorttia hänen työpöydällään ja luin: Spíros ja Mítsos Saputzís, Konstantínos Hatzópoulos. «Kreikkalaisia», sanoin. «En ole koskaan elämäni aikana tavannut kreikkalaisia, eikä minun tarvitsekaan tavata noita herroja. Olen kyllästynyt kaikkiin niihin amerikkalaisiin ja muihin vierasmaalaisiinne.»

«Pysykäähän rauhallisena, neiti Häggman», emäntä vastasi minulle.

Seuraavana iltapäivänä astuin ruokasaliin teehetken aikaan ja näin rouva Rudelofin istuvan pöydän ääressä keskustelemassa erään herran kanssa, jonka perusteella päättelin kreikkalaisten saapuneen majataloon. Hänen olemuksensa oli itämainen, hän istui kädet ristissä rintansa päällä. Hän ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, vaan oli täydellisen keskittynyt keskusteluun majatalon emännän kanssa. Tarjoilin teetä itse itselleni. En tuntenut olevani kuitenkaan oikeassa mielentilassa nauttiakseni teeni siellä, ja otin kuppini mukaan huoneeseeni.

Samana iltana rouva Rudelof kertoi minulle, että herra, jonka kanssa hän oli keskustellut, oli kreikkalainen asianajaja Konstantínos Hatzópoulos Ateenasta.

Olin menettänyt mielenrauhani, ja kirosin kohtaloni, joka oli tuonut tuon miehen majataloomme.

Välttelin häntä järjestelmällisesti, ja kun hän oli muutaman päivän jälkeen tutustunut kaikkiin majatalon asukkaisiin, ystävättäreni mukaan lukien, olin ainoa, joka osoitin välinpitämättömyyttä häntä kohtaan.

Kreikan kirjallisuushistorian murroskohta ja nykykreikaksi kirjoittavien vaihtelevat tunnelmat tulevat myös esiin Häggmanin muistelmista:

«Miksi en olisi saksalainen? Voisin jatkaa työtäni täällä ja olla lähtemättä.»

«Tulette näkemään myös kotimaassanne, että voitte työskennellä ja että tämä matka on inspiroinut teitä kirjoittamaan. Teillä Kreikassa on kukkia, aurinkoa ja kauneutta paljon enemmän kuin saksalaisilla täällä. Anna meidän pohjoismaisten olla. Teidän tulee olla vahva! Kaikista koettelemuksista, joita jumalat teille langettavat, tulette varmasti saamaan moninkertaisesti takaisin.»

«Ei, neiti, en ole antiikin kreikkalainen, enkä edes kovinkaan kristitty. Nykykreikkalaiselle ei ole pelastusta. Ette tiedä, missä olosuhteissa elämme. Meillä ei ole edes yhtä täydelliseksi hiottua kieltä, eikä tarpeeksi oppia pystyäksemme luomaan kirjallisen perinteen, jota voisi verrata muiden Euroopan maiden kirjallisuuteen.»

Hän katsoi kaukaisuuteen ja sanoi hiljaa itselleen: «Sääli, et ole kuin heidän jälkeläisensä…»

«Ei, älkää sanoko noin, juuri teidän maassanne tarvitaan tekijöitä», huudahdin ja tunsin, että aloin ymmärtää häntä. «Siellä, missä kaikki on valmista, ei ole työtä tehtävänä. Jos olette sitä mieltä, että Kreikalla ei ole mitään, teidän tehtävänne on luoda paljon.»

«Olette oikeassa. Minusta kuitenkin tuntuu, ettei minulla ole voimia, ja se on kaikista kamalinta. Sellaista ihmistä, jolta puuttuu luomisen voima, ei voi helposti auttaa, neiti».

Tunsin taas olevani vastuussa tuosta pettyneestä ihmisestä ja vastasin hänelle kannustaen: «Apu tulee yksin, odottamatta.» Aloimme tehdä lähtöä.

Paluumatkalla astuimme sisään Zwingerin taidemuseoon. Häntä kiinnosti kaikki taide. Ymmärsin, että vierailut monissa Saksan kaupungeissa olivat rikastuttaneet hänen taiteentuntemustaan. Hän pysähtyi kuuluisan Rafaelin Madonnan eteen ja sanoi: «Sanoivatpa muut mitä tahansa, minä en osaa innostua tästä taulusta.»

Siirryimme veistoskokoelman pariin, ja Praksiteleen ja Feidiaan luomusten edessä hän kommentoi lyhyesti taiteilijoiden elämää. Tunsin veren virtaavan kuumempana suonissani. He olivat kreikkalaisia. Mutta miten kauan sitten he olivat eläneet! Heidän teoksensa olivat minulle satumaisia muotoiluja, joilla ei voinut olla mitään yhteistä meidän aikakautemme kanssa. Ja nyt vierelläni seisoi mies, joka puhui näistä taiteilijoista aivan kuin tavallisista ihmisistä. Ne yli kaksituhatta vuotta heidän ja tuon miehen välillä olivat kadonneet.

 

 «Mutta minähän kerroin, etten voi tehdä työtä, etten voi enää tehdä mitään. Kun nämä runokokoelmat, tämä tässä ja «Elegioita ja idyllejä» julkaistiin, olin jo kolmekymmentävuotias. Lehteni «Téhni» on ilmestynyt nyt kahden vuoden ajan, olen siitä velkaa tälle Saksan matkalleni. Kansanrunoudelle, dimotikílle ja oikealle kreikkalaiselle elämäntavalle ei anneta tarpeeksi arvoa. Kaiken sen on noitunut antiikin kreikkalaisen kirjallisuuden taikasauva. Maassa on paljon kykeneviä ihmisiä, mutta kenelläkään ei ole mahdollisuutta käyttää ja hyödyntää niitä rikkauksia ja uusia ideoita, joita kansalla olisi tarjota. Kirjoitamme kuollutta kieltä, elotonta, ja sitä samaa he haluavat opettaa lapsillemme koulussa. Kotona vanhemmat ja sisarukset käyttävät puheessaan kuitenkin eri sanoja.»

Häggman kuvailee yksityiskohtaisesti ja elävästi ympäristöään, eikä unohda mainita kohtaamiaan henkilöitä. Kyseinen katkelma on Häggmanin ensimmäiseltä kesältä Kreikassa:

Piha oli talon ulkoseinästä muurilla ympäröity alue. Seinän keskellä oli ikkuna, jota reunusti keltainen ruusuköynnös. Se oli mieheni työhuoneen ikkuna. Kaivon aukko oli leveän, kivisen renkaan päällä. He nostivat vettä saavilla, joka oli kiinni pitkässä ketjussa. Kukkivat akaasiat ja ruusupensaat kukoistivat sen ympärillä ja vähän kumartunut sypressi seisoi niiden vieressä kuin vartija.

Kaiken keskellä iäkkään mulperipuun varjossa oli raskas kivinen pöytä, jonka ääressä Sotíris-pappa oli aikanaan usein syönyt illallista kesäisin. Mulperipuun vadelmia muistuttavat marjat olivat juuri kypsymäisillään. Ison muurin pienen pieni portti avautui silloin tällöin äänettömästi ja naapurit kulkivat hakemassa lähteestä vettä. «On outoa, että yleensä nämä ihmiset ärsyttävät minua, mutta vettä hakiessaan he tuovat minulle ilon ja tyytyväisyyden tunteen», Kóstas sanoi.

Terassi talon edustalla oli täynnä kasveja ja kukkia. Koska kesäinen aurinko oli hyvin kuuma ja puutarha janosi aina vettä, kasvit olivat kuivia ja hylätyn näköisiä. Koko pihaa hallitsivat korkeat eukalyptus-puut suuren muurin vieressä.

Kesä lähestyi. Iloitsin salaa, kun näin mieheni heittäytyvän töidensä pariin. Hän kirjoitti ja luki aamusta iltaan. Hänen runojaan julkaistiin lehdissä Diónisos ja Nοumás. Hän käänsi saksalaisten runoilijoiden töitä. Hänen kirjailijaystävänsä Ateenasta ottivat häneen usein yhteyttä, ja jotkut heistä tulivat myös käymään hänen luonaan. Eräänä päivänä ilmestyi kotiimme myös eräs lyhyt ja tukeva, erikoisen näköinen mies, joka puhui erittäin hyvää saksaa. Puhuimme skandinaavisesta kirjallisuudesta ja Ibsenistä sekä hänen merkityksestään naisten henkisen vapautumisen edistämisessä. Tämä herra oli nimeltään Hristomános. Hän oli tutkija ja myöhemmin kansallisteatterin johtaja Ateenassa.

Jatkossa Häggman kertoo perheensä elämästä sekä Agríniossa, Saksassa että Ateenassa, aina aviomiehensä kuolemaan asti. Sénta Hatzópouloun elämän vaiheista ja hänen avioliitostaan Åke Slöörin kanssa voi lukea María Martzoúkoun artikkelista:

Martzoúkou, Maria: Sénta Hatzópoulos ja Suomen talvisota, Helikon 1/2010

Sanny Häggmanista ja hänen tyttärestään on kirjoittanut kääntäjä María Martzoúkou ja hänen maalauksiinsa on Helsingin yliopistolla perehtynyt Leena Pietilä-Castrén.

 

Lähteet

Χαίγκμαν-Χατζόπουλου, Σαννυ: Τα απομνημονεύματα μου, Η ζωή μου με τον Κώστα Χατζόπουλο, επιμέλεια, σχόλια, έρευνα «Σάννυ και Σέντα» Μαίρη Χρυσικοπούλου, Έκδοση Λαογραφικό, Ιστορικό, Φιλολογικό Μουσείο Αιτωλοακαρνανίας

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s