Taiteilija Níkos Houliarás

Artikkeli on julkaistu maaliskuussa 2017 kuvitettuna Suomen Ateenan-instituutin blogissa.

Nikos Houliarás [Νίκος Χουλιαράς] (1940-2015) oli kreikkalainen kuvataiteilija, kirjailija, runoilija ja laulaja. Hän syntyi Ιoanninassa. Hän valmistui vuonna 1967 Ateenan kuvataidekorkeakoulusta, missä hän opiskeli kuvanveistoa ja näyttämötaidetta.

Hänen taiteessaan yhdistyvät moderni kreikkalainen kuvataide ja vaikutteet kansanperinteestä – Houliarás on itse kertonut saaneensa vaikutteita Karagiozis

-nukketeatterista. Sekä hänen maalauksissaan että kirjallisissa töissään on jotain äärimmäisen kreikkalaista, sillä hahmot kuvaavat kreikkalaisen olemisen erittäin syvää kokemusta ja tarinat ovat täynnä kulttuuriin liittyviä yksityiskohtia.  Hänen kuvansa Kreikasta on totutusta poikkeava, se on psykoanalyyttisella tavalla synkempi, usein talvinen, kylmä ja pimeä.

Hänen kirjalliseen tuotantoonsa kuuluu neljä runokokoelmaa, kuusi novellikokoelmaa ja kolme romaania, joissa kaikissa on hänen oma kuvituksensa. Hänen ensimmäinen romaaninsa Loúsias (Λούσιας, 1979) on kertomus mieleltään yksinkertaisen lapsen näkökulmasta. Romaani Sto spíti tou ehtrou mou (Στο σπίτι του εχθρού μου, Vihollisen kodissa , 1995) oli Eurooppalaisen kirjallisuuden palkinnon ehdokkaana vuonna 1996. Se kertoo Ateenassa asuvista kreikkalaisista ja kommentoi suurkaupungin ja nykyisen elämänrytmin vaikutusta ihmisten yksinäisyyteen ja ihmissuhteisiin. Hänen viimeinen romaaninsa To Ergastírio tou ípnou (Το εργαστήριο του ύπνου, Unien työpaja 2000) on teoksista surrealistisin – kertoja kulkee vailla päämäärää ja yrittää löytää lapsuuskotinsa, joka on vaihtanut paikkaa. Tapahtumat hänen teoksissaan sijoittuvat aina Kreikkaan, usein Ateenaan tai Ioanninaan. Ne ovat öisiä ja arkisia kokemuksia kaupungista ja käsittelevät eristäytyneisyyttä ja yksinäisyyttä, yhteisön erillisyyttä ja yksilön olemassaoloa.

Houliarás koki rappion, laitapuolisuuden ja niistä kumpuavan melankolian kauniina. Eräässä haastattelussaan hän sanoo:

Voin kertoa, että syvällä sisimmässäni olen iloinen! En odota, että minulle tapahtuisi jotain, mikä saisi minut voimaan hyvin. Kaikki puhe onnellisuudesta, jota kuulee kaikkialla:  ”Onni!” ja ”Onni!” Mikä onni? Miksi juuri onni? Minä väitän vastaan: ”Alakulo!” ”Alakulo!” Alakulo on paljon kiinnostavampaa, ja alakuloisena voit päätyä jopa jonkun kunnollisen ihmisen seuraan. Kreikkalaiset ovat unohtamassa sen sanan ja sen tunteen.

”Kotimaa on lapsuusvuotemme”

Muisti ja lapsuudenkodin maisemat olivat Houliarákselle lähde, josta hän ammensi ideoita koko uransa ajan. Sieltä hän sai ainekset työhönsä. Kirjoittaessaan ihmisistä hän tutkii sitä pimeyttä, joka on vallalla heidän peloissaan ja suhteissaan, ja samalla omaa itseään. Häntä kiehtoivat laitapuolen kulkijat, jotka päätyivätkin yleensä hänen teostensa henkilöhahmoiksi. Tällaisissa hahmoissa hän löysi kaikki ne piirteet, jotka häntä eniten kiinnostivat, ja hän kritisoi ”kunnollista” tapaa elää heidän kauttaan. Hän pui teoksissaan elämän vakavia ja traagisia umpikujia salakavalalla huumorillaan ja onnistuu samalla välittämään lukijalle ajatuksen arkisen ja rujon ihmisyyden estetiikasta.

Epäonni voi johtua monista syistä ja sen vuoksi muuttaa muotoaan ja laatuaan ihmiseltä ihmiselle. En usko, että on olemassa kaikkein syvintä epäonnea, joka olisi kaikille sama. Tunnen kuitenkin kaksi vahvaa syytä epäonneen: vapaudenriisto ja sairaus. Sanoisin, että onnellisia hetkiä ovat jotkin erittäin yksinkertaiset arkipäiväiset kokemukset.  Asiat, jotka ovat niin lähellä, että ne voivat jäädä meiltä huomaamatta, sillä etsimme niitä kaukaa, korkeuksista. Oli miten oli, minulle kaikkein onnellisimpia hetkiä ovat ne, kun ihminen kohtaa uudelleen kaikkein tavallisimmat asiat päästyään normaalista elämänrytmistä kiinni vaikeiden koettelemusten jälkeen.

Ihmisen hahmo ilmestyy ensimmäistä kertaa Houliaráksen teoksiin 1970-luvun lopulla, asuttamaan aiempia mielen tyhjiä maisemia. Yksivärisissä maisissa maisemissa ne erottuvat polveillen kallioista ja raunioituneiden maisemien kivikoista, tai ne on tehty samasta aineesta kuin yhtä aikaa sisäistä ja ulkoista todellisuutta kuvaava tausta, jonka edustalla ne istuvat.

Houliarás käyttää itseään ihmishahmona töissään, hahmo on samaan aikaan taideteos ja taiteilija. Toisissa silmät ovat kiinni ja toisissa ne loistavat oivallusta. Ne kaikki viestivät hänen taistelustaan ja etsinnästään hänen oikean minänsä ja kuvansa, todellisuuden ja heijastuksen, elämän ja kuoleman välillä. Hänen oma itsensä on maalaustaiteellinen minäkuva ja töiden keskeinen tekijä. Hänen näkemyksensä itsestään ei ole kuitenkaan omahyväinen, kasvot eivät ole muotokuvia, vaan kyseessä on neutraali maalaustaiteellinen persoona.

Ihminen, jonka tunnen paremmin ja huonommin kuin kenenkään muun olen minä itse. Maalaukseni eivät ole omakuvia, maalaan vain ihmisiä jotka muistuttavat minua. Koirat heidän seurassaan ovat usein heidän toinen puolensa. Se eläin on minunkin toinen puoleni. Suojelijani ja viholliseni. Töideni väreillä ei ole tekemistä mainosjulisteiden värien kanssa. Ne ovat pikemminkin värejä, jotka näemme joskus unissa. Töissäni toimii jonkinlainen illuusio. Aivan kuin lähestyisin esineitä samaan aikaan kun etäännyn niistä. Se on maailma, jota ei voi lähestyä loogisesti vaan tunteella. Maalaan enemmän nähdäkseni kuin näyttääkseni.

Sisäinen eläin

Koko Houliaráksen taiteen teema vaikuttaa syntyvän ajatuksesta, että minuuteen kuuluu myös joku toinen, joka asuu hänen sisällään tai joka hänellä on vastassaan – oma minäkuva, rakastaja tai yksinäinen eläin – aiheita jotka ovat esillä myös hänen kirjoituksissaan. Maalauksissa esiintyvät mustat eläimet, usein katujen kasvattamat koirat. Varhaisessa vaiheessa ne on kuvattu tiiviinä maalauksellisena massana, joka saattaa, seuraa ja vainoaa ihmishahmoa. Ne ovat ihmisen sisäinen eläin, jollaisen kanssa itse taiteilijakin on kuvaillut elävänsä. Toisaalta eläin seuraa varjon lailla ihmistä, toisaalta se on hallitsematon ja välillä piinaavakin. Maalaukset kuvaavat ihmisen sisäistä taistelua ja luonteen muodostumista, oman itsen selittämätöntä puolta hallitsemattomana varjona, joka vaikuttaa joka hetkessä, joskus enemmän, joskus vähemmän  –  toisinaan se on harmoniassa ihmisen kanssa, toisaalta se ei jätä ”omistajaansa” rauhaan. Tämä sisäinen eläin saattaa ajaa taiteilijan öisille kaduille kuljeksimaan tai keskeyttää maalaustyön. Ensimmäinen novelli Se kokoelmassa To állo misó (Το άλλο μισό, Toinen puoli, 1987) kertoo tästä eläimestä:

Siitä on jo vuosia, kun totesin, että kanssani elää eläin. En ole keksinyt sille vielä nimeä, mutta haluaisin kertoa teille siitä, sillä kuten tekin tulette jatkossa toteamaan, kyseessä on erittäin kummallinen olento, jonka käyttäytyminen on täysin ennalta-arvaamatonta.

Novellin lopetus osoittaa kertomuksen olevan Houliaráksen oma kokemus sisäisen eläimen kanssa ja tuo esille hänen itseironiansa:

Päättäessäni tämän ahdistavan luvun haluaisin vielä mainita, että jopa tämäkin, mitä nyt teen –  kerron peloistani ja käännyn teidän puoleenne – on sen idea, sillä, vaikuttipa se teistä miten uskomattomalta tahansa – ja kerron tämän luottamuksellisesti toivoen ettei se saisi tästä tietää – se kärsii julkisuus- ja näyttäytymishakuisuudesta, vaikka yrittääkin esittää olevansa yksinäinen, epäsosiaalinen ja merkityksetön olento.

1990-luvun jälkeisinä vuosina asumattomiin maisemiin ilmestyneet ihmishahmot yksinkertaistuvat mustiksi silueteiksi. Aiemmin ihmisten rinnalla kulkeneet varjot jäävät elämään omaa elämäänsä. Tässäkin vaiheessa eläin säilyttää tumman ja hyökkäävän muotonsa, joka uhkaa ihmisen hahmoa. Silloin tällöin yhdistyy väkivaltaiseen rakastajaan muistuttaen näin myös ihmisen seksuaalisen elämän eläimellisestä puolesta. Runossaan Kaikkein pisin talvi kirjailija kutsuu sitä nimellä Skliam-Sklioum.

Kaikkein pisin talvi

Yön ja autiuden koira

Älä riisu vanhaa takkiasi

Tuleva eletään uudestaan

mutta talvi on saapumaisillaan.

Ja se on lopullinen, Skliam-Sklioum

kaikkein pisin talvi.

Kaikki ahkeroiden ansaitsemani katoaa

ja jos en varo, menetän kasvoni,

sillä aikaa ei voi ansaita.

Kaadettuna tuntemattoman aineen sekaan

se lähtee enkä näe sitä.

Ystäväni, lumikoira

joka tunnet autiuden

ja tunnistat helposti harvinaisen

sen mikä tapahtuu vain kerran

ja katoaa samalla hetkellä

älä riisu vanhaa takkiasi

ja unohda minut,

sillä sanat ovat kostamaisillaan minulle.

Palaavat uudelleen alkuun

ja hakkaavat koko yön

rikkovat kattoni

ja palellun, jonain hetkenä, nukkuessani

Jatka sinä siis villiä elämääsi

ja jätä minulle raapustelijalle tämä runo.

Teoksesta: Níkos Houliarás, Aika on aina hänen puolellaan (Ο χρόνος είναι πάντα με το μέρος του), Neféli 1989

1990-luvun puolivälin jälkeen maalausten hahmot menettävät asteittain ruumiillisuutensa ja pääosassa on varjon siluetti, teoksissa jotka näyttävät valaistun takaa päin, sisäisellä valolla, kuin henkilökohtainen nukketeatteri. Varjot eivät ole olemassaolostaan velkaa kirkkaalle auringolle vaan sähkövalolle tai kuun loisteelle – Houliaráksen teokset ovat yön ainesta. Lopulta varjot täyttävät jopa koko maalaustilan ja korvaavat täysin ihmishahmot. Usein myös puiden ja rakennusten varjot ovat eläviä teoksissa, jotka leijuvat jossain unen ja painajaisen välimaastossa.

Lähteet:

Houliarás, Níkos: Τα πίσω δωμάτια του νου/The Backrooms of the mind (suom. Mielen takahuoneet), 2011