Konstantínos Theotókis – ”Kasvot alaspäin” – Nykykreikkalaista kirjallisuutta

Konstantínos Theotókis (1872–1923) oli oppinut ja sivistynyt kirjailija, joka vaikutti omalta osaltaan merkittävästi nykykreikkalaisen kirjallisuuden kehitykseen. Hän syntyi Korfulla ja kuului täten Jooniansaarten koulukuntaan (Επτανησιακή σχολή). Hän käänsi kirjallisuutta nykykreikaksi latinasta, muinaiskreikasta, sanskritista, sekä useammastakin Euroopan valtakielestä. Hän asui monien vuosien ajan ulkomailla ja meni naimisiin itävaltalaisen paronittaren Ernestine von Mallowitzin kanssa. Palattuaan Kreikkaan hän liittyi dimotikisteihin eli nykykreikan kielen kannattajiin (katharévusan sijaan). Hän toi ensimmäisenä yhdessä Kostantínos Hatzópouloksen kanssa sosialismin aatteet Kreikkaan ja puolusti naisen asemaa – nämä aiheet näkyvät myös hänen teoksissaan. Hänet tunnetaan kuitenkin parhaiten hänen novelleistaan ja romaaneistaan.

Novelli Kasvot alaspäin (Πίστομα) julkaistiin ensimmäistä kertaa juuri hänen ystävänsä Hatzópouloksen perustamassa kirjallisuuslehdessä Téhni (Τέχνη, suom. Taide) vuonna 1899. Siinä yhdistyvät realistinen kuvaus sekä naturalistiset vaikutteet. Erityisen kiinnostavia ovat kuitenkin symboliset elementit, esimerkiksi ”silmät, jotka välkehtivät vihreinä” ja ”aurinko, joka kultaa lapsen hiukset”, sekä ”syksy, joka laulaa surulauluaan”. Novelli on sekä tyyliltään että viestiltään aikaansa edellä, ja kuten opettajammekin innostui sanomaan ”tästä olisi Tšehovkin ollut kateellinen!”

Kasvot alaspäin

Maata ravistelleen sekasorron jälkeen, joka oli sallinut kaikille roistoille vapauden kaikkiin mahdollisiin laittomuuksiin, järjestys oli jälleen palannut ja pahantekijöille oli annettu anteeksi. Silloin he palasivat vuorilta ja muilta mailta koteihinsa, ja heidän joukossaan palasi Magouládes-kylään myös Antónis Koukouliótis.

Hän oli silloin noin neljänkymmenen, lyhyt ja päivettynyt. Hänellä oli kaunis ja tuuhea, tumma parta ja kiharat mustat hiukset. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät ja hänen katseensa lempeä ja rauhallinen, vaikka välkehti vihreänä. Hänen suunsa oli kuitenkin pieni, kapea ja huuleton.

Ennen kuin kapinointi ja laittomuudet alkoivat, hän oli mennyt naimisiin. Ja kun hän kiinnijäämisen pelossa pakeni vuorille, vaimo jäi yksin kotiin, eikä ollut hänelle uskollinen, vaan (luullessaan ehkä että Koukouliótis oli tapettu tai muuten vain kuollut) oli aloittanut rakkaussuhteen ja siitä suhteesta hän oli synnyttänyt lapsen, joka varttui niin suloisesti ja jota äiti niin valtavasti rakasti.

Niin roisto palasi kylään auringonlaskun aikaan. Ja hän astui sisään kotiinsa yllättäen ilman että kukaan olisi osannut odottaa häntä. Hän astui sisään kuin kuolema, tuskallisen luontevasti, ja vaimo raukka järkyttyi, säikähti niin pahoin, että onnistui vain puristamaan kultakutrisen lapsensa rintaansa vasten täristen, pyörtymäisillään ja pystymättä sanomaan sanaakaan.

Mutta Koukouliótis hymyili katkerasti ja sanoi:

”Älä nainen pelkää. En aio tehdä sinulle pahaa, vaikka kyllä pitäisi. Onko tuo lapsi sinun? Onko? Mutta ei minun! Sanopas kenen kanssa olet sen tehnyt?

Vaimo vastasi nyyhkyttäen.

”Antónis, en voi salata sinulta mitään. Tekoni on katala. Mutta tiedän, että katala tulee olemaan sinun kostosikin. Emmekä minä, heikko osapuoli, ja tämä pelosta tärisevä pikkulapsi, voi päihittää sinua. Huomaatko, miten peloissani olen, kun katson sinuun. Tee minulle mitä haluat, mutta sääli tätä viatonta olentoa, jolla ei ole turvaa.”

Vaimon puhuessa miehen ilme synkistyi, mutta hän ei kuitenkaan keskeyttänyt tätä. Hän pysyi hetken vaiti ja sanoi sitten:

”Häijy nainen! En pyydä neuvoasi enkä sääli sinua, saati tuota lasta. Haluan tietää miehen nimen. En aio tehdä sinulle mitään. Paljastatko sen? Saan tietää sen kuitenkin, koko kylä tietää kehen olet sekaantunut ja sitä kautta asian kuullessani uhraan teidät kaikki kolme. Siten oikaisen tämän häväistyksen, johon olette minut syösseet, kunniattomat!”

Vaimo kertoi. Ja Koukouliótis lähti saman tien ulos. Ja kun hän paljon myöhemmin palasi kotiin, hän löysi vaimon samasta paikasta liikkumattomana, nukkuva lapsi sylissään. Hän tuijotti miestä. Mutta mies heittäytyikin pitkälleen ja kuin kylläisenä nukkui syvää unta aina aamunkoittoon asti.

Seuraavana aamuna herättyään hän sanoi vaimolle:

”Mennään katsomaan maitamme. Haluan varmistaa, ettei minulta ole niitä varastettu, kun vainaja oli kerran sinutkin vienyt.”

”Sinä tapoit hänet!”

Sinä päivänä aamunkoiton ensisäteitä ei näkynyt, sillä taivas oli pilviä täynnä ja valo yritti vain vaivoin pilkistää esiin.

Koukouliótis nosti lapion ja kuokan olalleen ja käski vaimon seurata häntä lapsen kanssa, ja niin he kaikki lähtivät kotoa.

Saapuessaan pellolle, joka oli aiemmasta sateesta edelleen hetteinen, roisto alkoi kaivaa kuoppaa.

Hän ei sanonut sanaakaan ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hikiset, hänen otsansa oli kylmästä hiestä kostunut. Taivaalta hohtava tuhkanharmaa valo väritti maiseman kummallisesti. Sinä aamuna syksy lauloi surulauluaan. Vaimo katseli ihmeissään ja levottomana, ja lapsi leikki pikkukivillä ja mullalla, joita roisto lapioi. Ja yhtäkkiä aurinko pilkisti esiin ja kultasi enkelimäisesti hymyilevän lapsen vaaleat hiukset.

Pian kuoppa oli valmis, ja Koukouliótis sanoi vaimolleen lapioon nojaten:

”Laita se sinne kasvot alaspäin.”

Novelliin perustuva Giórgos Fourtoúniksen (Γιώργος Φουρτούνης) ohjaama lyhytelokuva sai vuonna 2011 parhaan fiktion palkinnon Dráman elokuvafestivaaleilla.