Emmanuel Roídis (Εμμανουήλ Ροΐδης, 1836–1904) oli erittäin tuottelias kirjailija, kriitikko, journalisti ja kääntäjä, jonka teoksia arvostetaan Kreikassa edelleen. Ehkä tämä kyseinen suomennokseni hänen novellistaan ”Lasikaupat” vuodelta 1898 selittää, miksi hänen kirjoituksistaan nautitaan vielä nykyaikanakin. Hänen tyylinsä on hauskaa ja ironista. Hänen satiirinsa kohdistui aikanaan sekä yhteiskuntaan, politiikkaan että kirjallisuuteen ja tuki uusia kirjailijoita ja uusia suuntauksia. Hän kirjoitti katharévusan kielellä.
Lasikaupat
Koirat, tarkoitan uroskoiria, joilla oli tapana nostaa takaraajaansa ja kastella jalkakäytävälle asetettuja myyntiartikkeleita, olivat joskus vielä ateenalaisten kauppiaiden ja etenkin vihanneskojujen painajainen.
Valtavat, pulskeat kurpitsat ja ruusunpunaiset vesimelonit, jotka koristivat hedelmäkauppojen hyllynreunoja, vetivät niitä mahtipontisuudellaan eniten puoleensa, mutta eivät ne jättäneet virkistämättä sellerinippuja, purjosipuleita tai palsternakkojakaan. Usein näimme niiden kyllästävän oliivitynnyreitä kauppojen edustalla tai lisäävän lientä niihin vesiastioihin, joissa härkien ja lampaiden päät olivat esillä lihakaupoissa.
Silloin tällöin, joskin harvoin, sattui joku hävytön koira saamaan harjanvarresta takalistoilleen tai ruukunpalasesta päähänsä. Niin kävi kuitenkin harvoin, sillä kaikilla kulkukoirilla oli synnynnäinen nuorallakävelijän taito väistää näitä hyökkäyksiä. Paljon useammin saatiin nähdä hedelmä- tai sekatavarakauppias juoksemassa hikipäissään ja hengästyksissä essu heiluen koiran perässä, josta horisontissa pilkisti enää hännän pää kuin sotilaan hatun sulka.
Kauppiaiden yritykset suojella jalkakäytävien varsille asetettuja ruokatarpeita koirien kasteluinnolta vaikuttivat siis toivottomilta. Mutta miksi ne piti asettaa juuri sinne? Jalkakäytävien muuttuminen sekatavarapuodeiksi vaikutti vallankumoukselta Jumalan kaitselmusta kohtaan, mikä oli osoittanut ne ihmisten jaloille, aivan kuten se oli nenänkin asettanut silmien alle silmälasien tueksi.
Miten usein sattuikaan, että hajamielinen runoilija, katsellessaan auringonlaskua selkeällä taivaalla tai etsiessään pilvien seasta loppusointuja, oli askelen astuessaan yhtäkkiä hukkumaisillaan kukkuraiseen munakoriin, ja miten usein olikaan kiireinen ohikulkija järkyttänyt appelsiinipyramidien tasapainoa, aiheuttaen näin kultaisten pommien ryöpyn, ja saaden huonotapaisen hedelmäkauppiaan vihan niskoilleen, joka sitten kaiken kansan edessä puhutteli häntä niinkin kunnioittavilla sanoilla kuin ”nurja, huuhkaja, idiootti, torvi ja rumilus!
Kaikkein hermoja raastavinta on kuitenkin, kun Ermoú ja Aiólou – katujen risteystä ylittäessä, matkalla kohti mennyttä Oréa Ellás –kafeniota[i], tai kiirehtiessä kohti Pireuksen satamaan vievää rautatietä, joutuu joka askeleella väistelemään myyntiin asetettuja lasiesineitä. Minun on mahdoton ymmärtää, kenen ylimalkaisesta uhkarohkeudesta ja kohtuuttomasta vaatimuksesta ohikulkijoiden tasapainolta on kyse, kun ateenalaiset lasikauppiaat kokoavat kaikkein vilkkaimman kävelykadun varrelle pyramideiksi esineitä, jotka pelkkä tuulen henkäys voi pirstoa tai vieno pukkaus muuttaa kasaksi sirpaleita; kannuja, lautasia, laseja, lampunvarjostimia, kaikenlaisia kulhoja, kokonaisia savi- ja kristallikomplekseja.
Kun olin tuhannennen kerran ollut vaarassa astua lautaspinon päälle, minut sai valtaansa hurja himo rynnätä kuin puhveli niiden pyramidien sekaan, potkia kuin muuli oikealle ja vasemmalle ja pirstoa sirpaleiksi se häiritsevä ja röyhkeä jalkakäytävien valtausyritys, murskautuvan lasin suloisen musiikin säestämänä.
Tuon palavan himon tukahdutti aina jumalatar Athena, joka tarttui minua hiuksista kuin Akillesta konsanaan ja sai minut ymmärtämään, että todennäköisesti sellaisen uhkarohkeuden seurauksena joutuisi korvausvelvolliseksi, tuomitsevan nuorisolauman piirittämäksi ja saatetuksi poliisilaitokselle, missä poliisikonstaapeli tuskin innostuisi jakamaan mielipidettäni siitä, että jalkakäytävät on tarkoitettu jalankulkijoiden esteettömään liikkumiseen.
Tuon palavan himoni toteuttamisen otti kuitenkin minun puolestani harteilleen toinen, jonka ansiosta sain seurata sivusta, kun kallis haaveeni kävi toteen.
Sillä toisella oli neljä jalkaa, joiden avulla se pystyi välttämään tämän hyökkäyksen seuraukset.
Kaalien, oliivien sekä härkien ja lampaiden päiden lisäksi koiria vetivät puoleensa myös lasiesineet. Luotettavat luonnontieteilijät kertovat nähneensä ne käyttämässä kuin sivistyneet ihmiset konsanaan astiakauppojen juuri siihen tarkoitukseen sopivia kulhoja. Mutta Ateenan koirat eivät olleet vielä päässeet kulttuurin kehityksessä niin pitkälle, ei ainakaan tämän tarinan sankari. Sen kiinnostuksen oli herättänyt kadulle asetettu valtava lasinen astia, sellainen, johon voi laittaa kultakaloja, jos sen täyttää vedellä. Kyseinen esine, jota se katseli, oli jokseenkin saavuttamattomissa, sillä se oli asetettu kaikenlaisista hauraista esineistä koottujen kahden rivin keskelle, ja lisää tavaraa oli pinottu sen päälle. Siitä ei kuitenkaan ollut lannistamaan päättäväistä koiraa. Se jännitti raajansa viedäkseen mahdollisimman vähän tilaa, nuuhki molempiin suuntiin ja onnistui lopulta välinpitämätöntä ohikulkijaa esittäen, askeltaen kuin espanjalainen nuorallatanssija konsanaan, kulkemaan niiden hauraiden esineiden välistä, ilman että yksikään niistä olisi pirstoutunut tai edes tärähtänyt, aina sille kala-astialle asti, jonka säteilystä se oli lumoutunut. Sitten se haistoi sitä, ja miellyttyään siihen, kohotti kinttuansa.
Mutta juuri sillä hetkellä kuului hurja karjaisu ja kaupan oviaukkoon ilmestyi lihava eukko, kädessään pelottava harja.
Se onneton eläin, joka oli hetki sitten osoittanut niin ihmeellistä taituruutta ja huolellisuutta välttäessään kaikki mahdolliset vahingot, hämmentyi, ja välittämättä enää mistään muusta halutessaan paeta nopeasti, syöksyi ulos siitä lasilabyrintistä, pukaten takajaloillaan sitä suurta kala-astiaa, joka sitten putosi maahan ja pirstoutui. Katastrofista tuli kaikenkattava, sillä kauppiailla on tapana tilan säästämiseksi asettaa tavarat näytille niin, että ne kaikki ovat kiinni toisissaan kuin koskemattoman metsän oksat. Kannut, lautaset, kupit, vesilasit, viini- ja mastikkalasit, hopeoidut karttapallot, kukkavaasit, tiimalasit, posliinilelut, ja kaikenlaiset mestariteokset vierivät kuin vesiputous tien kivetykselle, ja siitä loistavasta asetelmasta ei jäänyt jäljelle muuta kuin muodoton ja epämääräinen kaaos sirpaleita.
Silloin työpajan perukoilta kuului ääniä. Myyjätär pieksi kymmenvuotiasta poikaansa, koska tämä ei ollut pitänyt esineitä silmällä, mutta hetken kuluttua isä saapui paikalle ja nähtyään tuhon, alkoi hänkin piestä vaimoaan. On sääli, että naiset eivät ole yhtä hauraita kuin lasi. Mitä minuun tulee, lähdin paikalta tyytyväisenä, hieroen käsiäni yhteen ja toivoen kaikille jalkakäytävien lasikaupoille samanlaista kohtaloa ja samanlaista koiraa.
[i] Ensimmäinen ateenalainen kafenio oli Oréa Ellás (Ωραία Ελλάς), jota kutsuttiin kansan keskuudessa ”yleisen mielipiteen ylimmäksi tuomioistuimeksi”. Se perustettiin jo sinä aikana, kun Kreikka oli vielä ottomaanien valtakunnan osa. Se sijaitsi katujen Ermú ja Aiólu kulmassa. Se oli aikansa poliittinen keskus ja ainut paikka Ateenassa, missä pääsi lukemaan myös ulkomaisia sanomalehtiä. Oréa Ellás oli monta kertaa tapahtumien keskipisteessä, sillä kritiikki kuningas Otto I:stä kohtaan sai usein alkunsa sen tiloissa ja hovin vastustajilla oli tapana kokoontua siellä. Se oli myös aikansa kirjailijoiden kantapaikka, ja Papakóstas kirjoittaakin, että sen toiminnan loppuminen vuonna 1879 päätti kokonaisen aikakauden Kreikan historiassa: toisaalta suurten sisäisten muutosten, liikkeiden ja uskaliaan liikehdinnän aikakauden ja toisaalta Ateenan romanttisen koulukunnan aikakauden. Alkoi Uuden Ateenan koulukunnan ja realismin aika.
Artikkelini Ateenan kafenioista ja salongeista julkaistiin Helikonissa 1/2015 ja se on luettavissa täällä. (s.20-24) Kreikankielinen kuvitettu artikkeli kafeniosta Oréa Ellás täällä.
Linkki Roídiksesta kertovaan kreikankieliseen opetusvideoon täällä.
Lähteet:
Nykykreikkalaista kirjallisuutta 