Níkos A. Mándis: Sokeat

Maailman mystinen tulkinta vaatii poikkitieteellisyyttä, niin monien seikkojen omaksumista, että ne ylikuormittaisivat mitkä tahansa normaalit aivot.

Tämä virke teoksesta voisi olla sen ydinlause. Níkos A. Mándiksen teos Sokeat ilmestyi viime vuonna, 2017, ja olen varma, että se tulee löytämään paikkansa klassikkojen joukossa.Μάντης

Vietettyäni monta päivää jännityksen, unenomaisten kuvien, labyrinttien ja mysteerien maailmassa, olen jäänyt yksin selittämättömään tyhjiöön.

Sokeat on valtava teos sekä kooltaan (598 sivua) että sisällöltään. Ensimmäinen osa ”Eteinen” lupailee perinteisempää tarinaa. Se pysyttelee realismissa ja kuvaa Ateenan keskustan juuri sellaisena kuin sen kokivat kaikki, jotka osallistuivat mielenosoituksiin ennen tunnettua kansanäänestystä vuonna 2015. Alussa kertoja on Isídoros, eksynyt nuori, joka etsii epätodellista rakkautensa kohdetta.

Nähdessään tämän hän oli jo muutaman minuutin ajan kulkenut kaupungin keskeisen metroaseman ensimmäisellä tasolla. Hän tunnisti tutun hahmon vähän kauempana, noin parinkymmenen askeleen päässä, se erottui harvan väkijoukon keskeltä. Hän säpsähti, tunsi kumauksen sisuksissaan ja sen enempää miettimättä huusi (paremminkin ulvoi): ”Sofía! Sofía!” Tämä ei näyttänyt liikuttuvan, voi olla, ettei tämä edes kuullut häntä (mikä on outoa, sillä jo pelkästään hänen äänenvoimakkuutensa oli saanut monet ohikulkijat kääntämään katseensa häntä kohti), ainoastaan kiihdytti askeleitaan ja alkoi harppoa alas portaita, jotka veivät alempiin kerroksiin, vihreän linjan pysäkille, ja Isídoros tiedostaessaan, että saattaisi menettää Sofían toistamiseen (sillä tämän t ä y t y i olla Sofía, kaikki puhui sen puolesta, vaikka hän ei ollutkaan nähnyt tämän kasvoja, pituus, muoto, hiukset vedettynä ponihännälle sillä samalla violetilla hiuslenkillä, jonka hän muisti, ne mustat vaatteet, jotka istuivat niin kauniisti hänen yllään, ne beiget all starsitkin vielä, kaikki oli täsmälleen samanlaista kuin siinä mielikuvassa, jota hän oli kantanut mukanaan kuin amulettia kaikkina niinä raastavina päivinä), siis tämän toistuvan menetyksen pelossa, hän tunsi kylmän hien ihollaan ja juoksi, juoksi kaikilla voimillaan, kompastellen omiin jalkoihinsa ja törmäillen ympäröivien ihmisten olkapäihin ja käsiin, heistä monet huusivat jotain sekavaa ja heittivät hänen peräänsä murhaavia katseita, mutta hän ei välittänyt enää mistään, Sofía oli katoamassa kohti aseman syvyyksiä ja hänen oli aivan pakko saada tämä kiinni, ja hetkeä myöhemmin hän laskeutui (tai pikemminkin vieri) kivisiä portaita kohti vihreän linjan asemaa, ja siellä, haravoidessaan katseellaan alakerrosta vielä juostessaan, välittämättä siitä näkikö eteensä saati vaarasta kompastua ja loukata itsensä (mikä olisi ollut luonteva seuraamus, kuten hänen elämässään oli jo useaan otteeseen nähty), hän erotti Sofían oikealla, Pireuksen suunnan puoleisen asemasillan reunalla, ja nyt asiasta ei ollut enää epäilystäkään, tyttö oli Sofía, sillä, tämä katsoi junan tulosuuntaan, joka ei näyttänyt olevan tulossa, silmissään häilyvä pelokas katse, vältellen katsomasta Isídorosta, joka lähestyi tätä nyt päättäväisesti (”miksei hän käänny?” hän mietti salamannopeasti, ”kaikki tuijottavat minua, miksei hän käänny katsomaan minua”) ja juuri sillä hetkellä, kun hän viimeisen, hätääntyneen kerran huusi sanan ”SOFIA”, kaikilla voimillaan, tyttö asemalaiturin reunalla, kääntämättä vieläkään katsettaan, ponkaisi ilmaan ja (käsittämätöntä!) hyppäsi siihen rakoon, joka erotti asemalaiturin raiteista, ja kun Isídoros ehti paikalle, aivan asemalaiturin reunalle, maahan yhtyvän kuilun pohjalla ei ollut jäljellä edes varjoa, jonka erottaa. Ja siellä jossain, asemalaiturin reunalla, niiden suut auki tytön ennennäkemätöntä suoritusta ihmettelevien ihmisten puheensorinan ja kommenttien pauhussa, huutojen ja vastuuhenkilöitä toimimaan vaativien valitusten mellakassa, että se hullu tyttö oli hengenvaarassa ja tuli pelastaa, äänien seassa kielillä ja murteilla, joita oli melkein mahdotonta ymmärtää ja jotka sopivat hänen mielensä tempoon, Isídoros kuuli taas maanalaisen joen kohinan, sen veden kohinan, joka oli saanut hänet järkkymään jo Kleánthiksen tuhoutuneessa asunnossa, hän tunsi kohoavan veden imun, veden joka kohosi villisti ja lopulta hän katosi sen vimmaan, upposi aallon alle ja tukehtui ahdistuksensa pimeydessä.

(s.153-155)

Sitten ilmestyy Kleánthis. Osa olikin eteinen mielen syvyyksiin.

Kleánthis on yhdistävä lenkki maan nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Hänen kauttaan kaupungin labyrintit ja risteykset yhdistyvät antiikin myyttien labyrintteihin ja jumalten taisteluihin. ”Kaiken kirja” lisää teokseen mystiikkaa ja kaikki ne ainekset, jotka luokitellaan salaliittoteorioiksi nykyisessä poliittisessa ja kulttuurisessa keskustelussa. Mándis luo uuden uskontokunnan, jolla on vahva pohja mytologiassa. Se palvoo Zeusta ja Minotaurusta, joka oli rakennuttanut minoalaisena tunnetun Kreetalla sijainneen labyrintin tarkan kopion Ateenan perustusten alle.

Teoksessa on paljon kerroksia, jotka kietoutuvat toisiinsa ja toistuvat eri hahmojen kautta. Isídoros menettää Sofian, IMF:n kreikkalaissyntyinen virkailija Neith menettää Erman, ja molemmat naiset jättävät jälkeensä paperiarkin, johon ovat piirtäneet kuvan Minotauroksesta. Isídoros tutustuu Kleánthikseen, joka ohjaa hänet salaisuuksien pariin, Neith tapaa Vásoksen ja herra Kánnavoksen, jotka tutustuttavat hänet antiikin huumausaineeseen nimeltä akitos. Labyrintti on sekä nykyinen Ateena että sen menneisyys, sen maanalainen virta Eridanos ja ihmisen mielen psykedeeliset takahuoneet, jotka teoksessa näyttäytyvät. Sokeiden merkkipolut johtavat eksyneen nuoren karmiviin kohtauksiin, joissa hän lopulta katoaa mielensä syövereihin.

Teos onnistuu kuvaamaan hahmot niin monimuotoisesti, että niiden olemassaolo jää arvoitukseksi aina kirjan viimeisille sivuille saakka. Katsís ilmaantuu kirjassa monissa eri muodoissa, eikä lukijalle ole selvää, onko kyseessä väärinkäsitetty ihminen, puolijumala vai henki.

Ennen kirjan aloittamista lukija voisi kuvitella, että sen nimi ”Sokeat” viittaa yhteen viime vuosisadan merkittävimmistä kirjailijoista, Jorge Luis Borgekseen, sekä Homerokseen. Lopulta teoksen sokeat ovat kuitenkin he, jotka ovat antautuneet jumalten ja voimakkaiden vallan alle, jotka ovat omistautuneet rauhan löytämiselle, rauhan joka vaatii uhrautumista ja täydellistä omistautumista korkeammille tahoille. Teoksen nykykreikkalaiset haluavat tässä teoksessa menettää näkökykynsä löytääkseen juurensa, antiikinaikaiset jumalansa ja totuuden. Tämä on selvä viittaus nykyiseen turhautuneisuuteen ja epätoivoon, jotka maan nykytila ja sen turvattomuus ja paine on heihin istuttanut. ”Labyrintti on meitä ympäröivän todellisuuden hajanainen luonto. Ja antiikin huumausaine akitos on nyöri, joka johtaa sieltä ulos, ja portti sisäiseen antiikkiimme.” s.432 Niin, silmät sidottuina, koko teos kääntyy sisäänpäin.

Kielellisesti rinnastaisin teoksen ensinnäkin unkarilaiseen kirjailijaan Lászlo Krasznahorkaihin, jonka tyylin kanssa Mándiksen rikkaalla tavalla kuljettaa kieltä kuvauksissa on paljon yhteistä. Teoksen monet tasot ja hahmojen väliset keskustelut muistuttavat Julio Cortázarin teosta ”Ruutuhyppelyä” ja Georges Perecin teosta ”Elämä. Käyttöohje”. Teos pursuaa viittauksia muihin teoksiin, taiteeseen ja historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin. Kohdassa, missä Apóstolos Vardákis kokee Dostojevskin lavastetun teloituksen, katkelman alku ”On maaliskuu vuonna 49” voi viitata sekä vuoteen 1849 että vuoteen 1949, jolloin Kreikan sisällissota oli käynnissä, ja rinnastaa näin kaksi todellisuutta keskenään.

On maaliskuu vuonna ´49. Apóstolos noin viidentoista. Kylmyys on edelleen purevaa, ja yhdessä kosteuden kanssa se tuntuu luissa ja ytimissä. Tunnet, mitä hän tuntee, näet, mitä hän näkee, eli et mitään, sillä hänen silmänsä on sidottu. Hänellä on yllään isoisä-vainaansa anorakki, oikeaa englantilaista kašmiria, joka on olkapäiden kohdalta iso, ja jalassaan jyhkeät kengät, ryvettyneet maiharit, jotka ovat täynnä vettä ja saavat hänen varpaansa palelemaan. Hänen kätensä on sidottu selän taakse karkealla köydellä, ja ranteet ovat haavoilla. Hän kuulee ympärillään raskaita askelia ja hevosten hidasta laukkaa. Aina välillä häntä tartutaan käsivarresta ja ohjataan äkkinäisillä ja vihamielisillä liikkeillä, kun hän näyttää hukkaavan suunnan tai on vaarassa kaatua kompuroidessaan mudassa tai kivikossa. Häntä viedään teloitettavaksi.

Hänen täytyy olla jossain Ágrafoksen vuorijonon juurella, Kardítsan alankojen yläpuolella. Hänet oli otettu kiinni vain vähän aiemmin, ja nyt hän on saava rangaistuksensa. Häntä syytetään aikomuksesta astua vihollisen riveihin, fasistien ja isänmaanpettureiden, junttakuningaskuntaa kannattavien roistojen puolelle, ja paljastaa näille kaikki salaisuudet, jotka oli saanut tietää niiden kolmen kuukauden aikana, jotka oli demokraattisen armeijan riveissä viettänyt. Apóstolos tietää, ettei tällä kertaa tule pääsemään pälkähästä. Hän tietää, että saisi nyt maksaa onnenonginnastaan ja vastuuttomuudestaan kalliisti. Tämä oli jo toinen kerta, kun hän oli yrittänyt paeta ELASin riveistä, joihin hänet oli väkipakolla värvätty, muiden kymmenen luokkatoverinsa kanssa eräänä tammikuun aamuna, kun sissisotilaat olivat saapuneet hänen kyläänsä ja tehneet siitä tukikohtansa. Jonkin aikaa hän oli pysytellyt armeijan mukana omasta tahdostaan, sillä, silloinkin kun hän sairastui keuhkoputkentulehdukseen ja sai tilaisuuden palata äitinsä, isänsä ja kahden vanhemman sisaruksensa hoiviin, hän oli kieltäytynyt, ehkä ylpeydestä. Hän oppi käyttämään kivääriä, oppi sarjalaukaukset ja käsikranaatit, oppi piilottelemaan metsissä ja seuraamaan joukkojen muodostamista, toteuttamaan hyökkäys – ja perääntymissuunnitelmia, hän oli vahtina tunteja, hän sai jopa aseen siitä syystä, että siinä tilassa, mihin demokraattinen armeija oli päätynyt, jopa alaikäisten täytyi ottaa osaa taisteluihin. Kuitenkin, kun ensimmäiset kiväärien laukaukset kuuluivat ja ensimmäiset pommit putosivat hävittäjistä, jotka lensivät kirkuen kuin hirvittävät petolinnut Ágrafoksen vuorijonon yläpuolella, hän totesi, ettei hänestä ollut sotimaan ja että hänen olisi aivan pakko päästä karkuun.

Hän tiesi, että jos hän lähtisi kohti Ateenaa Livadián tasankojen kautta, hän törmäisi siellä kansallisarmeijaan, joka ei hyvin todennäköisesti tekisi hänelle pahaa, olihan hän alaikäinen ja selvästi väkipakolla värvätty. Siinä tapauksessa, tietenkin, vaarassa olisi hänen perheensä. Hän oli kuitenkin säikähtänyt taisteluissa niin pahoin, ettei hän edes välittänyt siitä. Eräänä aamuna, kun pommit ropisivat kuin sade lentokoneista ja tuhosivat kokonaisia rinteitä ja maa, joka valui kuin taivaallinen oksennus, hautasi alleen sissejä, eläimiä ja koteja, hän näki puolet luokkatovereistaan kaatuvan kuolleina, suurin osahan heistä oli täysin kokemattomia eivätkä he osanneet suojautua hyvin, ne maalaislapset ilman viekasta tai kavalaa mieltä, ja vielä huono-onniset, hän itse, kustuaan housuunsa kolmeen kertaan huomaamatta sitä, täristessään pakokauhun vallassa, päätti ensimmäisen tilaisuuden tullen lähteä karkuun, sokkona, mihin tahansa suuntaan, joka veisi hänet kauemmas taistelukentästä. Niin hän siis teki, sinä samana päivänä. Tietenkin hänet otettiin kiinni. Varoituksena, hurjan Davanéloksen käsittelyn lisäksi, sen agríniolaisen jättiläisen, jonka koko kasvot pieniä silmänreikiä lukuun ottamatta olivat parran peitossa, oli uhkaus, että jos hän vielä yrittäisi jotain samantapaista, hänen kohdallaan toimittaisiin yleisen ohjesäännön mukaisesti, eli häntä odottaisi sotakarkuruudesta ansaittu teloitus. Hänet oli armahdettu vain siksi, että hän oli niin nuori. Ei kuitenkaan mennyt pitkään, ennen kuin hän yritti uudestaan paeta. Sillä kertaa hän piiloutui erään tuhotun kylän raunioihin, Gouviánassa, jonka hän tunsi hyvin kuljettuaan sen kautta isoisänsä kanssa aina, kun he olivat menneet viljapelloille. Mutta taas hänet huomattiin. Ja nyt olisi luvassa se, millä häntä oli uhkailtu.

Yhtäkkiä häntä ohjaava käsi tarttuu häntä olkapäästä ja antaa käskyn pysähtyä. Siinä se sitten oli, hänen koko kehonsa jähmettyy. Nyt tuli se hetki. Askeleet ja laukka pysähtyvät myös. Joku sanoo hänelle hiljaisella äänellä ”älä liiku”. Hän kuulee kahden miehen laskeutuvan hevosten selästä ja laskevan kiväärit olaltaan. ”Säälikää minua”, hän haluaa sanoa, ”en varmasti enää lähde, olen aina kanssanne, täällä, kunhan annatte minun elää”, mutta hänen äänensä ei tule, aivan kuin hän näkisi painajaista, josta ei voi herätä. Hän miettii, oliko ollut hölmö, kun hän ei niin pitkän ajan kuluessa ollut sanonut heille mitään, kun ei ollut heittäytynyt heidän jalkoihinsa ja anellut heitä, asia, mitä hän ei jättänyt tekemättä ylpeydestä, kuten he saattoivat väärin kuvitella, vaan siksi että pelko oli lamaannuttanut hänet täysin. Ja nyt hän olisi kuoleva silmät sidottuina, kuin mikäkin petturi, kuin hirvein saasta. Hän haluaisi pystyä pyytämään heitä poistamaan siteen hänen silmiltään, vapauttamaan hänet siitä nöyryyttävästä mustasta liinasta, mutta hän epäröi, pelkää että saattaa luhistua täysin, eikä hänellä muutenkaan ole voimia tehdä mitään estääkseen asioiden jo suunniteltua kulkua. Hän tuntee miesten asettuvan asemiinsa. Hän kuulee aseiden metallisen äänen, kun niitä ladataan. Jalat pettävät hänen allaan ja hän tietää hetken lähestyvän, jolloin hän vavahtaisi ja uppoaisi, pyörryttyään tai kuoltuaan. Sinäkin täriset nyt hänen kanssaan, seuraat miten hyökyvä kuolemanpelko valtaa hänet. Ja sitten kaikki mustuu ja vaihdat ulottuvuutta. Siirryt, et enää yksin, vaan häntä seuraten, kuin jonkinlainen henkinen loinen hänen yllään, matkalle ajan sydämeen, kun laukaukset ovat jo kajahtaneet ja luodit ovat lähteneet peruuttamattomalle reitilleen. Luotien siis kulkiessa sen ei niinkään mitättömän välimatkan ne sylkeneistä piipuista Apóstoloksen tutisevaan ruumiiseen, sinne teitä ympäröivän kuoleman keskelle, aivan kuin olisitte sukeltaneet johonkin galaksien väliseen mustaan aukkoon, ilmestyy mies. Mies alkaa hahmottua pimeyden keskellä, hän lähestyy hitaasti, mutta on jo pian lähellänne, aivan vastatusten kuolemanomaa nuorta ja näkymätöntä kantajaa tulevaisuudesta, keskipitkä mies, joka on pukeutunut vanhanaikaiseen ruskeaan villakangastakkiin, jolla on sairaalloiset luiset kasvot ja harva tummanruskea parta, askeettinen hahmo, jolla on keuhkotautisen piirteet ja musta polttava katse.

”Et sinä tänään kuole”, hänen äänensä kaikuu, raskas ja lempeä, kuin hunajaan upotettu rosoinen kivi. ”Mutta miten, hehän tappoivat minut jo”, Apóstolos kysyy ajatuksissaan. ”Et sinä tänään kuole”, toinen vastaa värähtämättä, kuin puhuva valokuva. ”He tappoivat sinut kuollaksesi myöhemmin, paljon myöhemmin, melkein kuusikymmentä vuotta myöhemmin. Täällä, tässä paikassa, kuolet silloin. Et kuitenkaan tänään.” ”En ymmärrä.” ”Ei sinun tarvitse. Minäkin olin kerran vähällä kuolla. Olin vallankumouksellinen ja luulin voivani muuttaa ihmisten luonnon, sen ylikäymättömän eron, joka erottaa vahvat heikoista. Viime hetkellä, ennen kuin minut olisi hirtetty, tsaari armahti minut. Vietin monia vuosia Siperiassa vankina työleirillä sen armahduksen seurauksena. Eikä ole kulunut päivääkään ilman, että olisin kiittänyt jumalaa pelastuksestani.” ”Tiedän, kuka olet”, Apóstolos puuskahtaa yllättyneenä. ”Tunnen sinut. Olen lukenut kirjojasi. Olet kaikkien aikojen merkittävin kirjailija. Ihmiset tulevat muistamaan nimesi ikuisesti.” ”Tällä hetkellä, kun puhumme, eräs käsi kirjoittaa kohtaloamme. Muiden ihmisten henget liikkuvat ja hengittävät keskuudessamme kuin meduusat, ja joku kirjoittaa muistiinpanoja elämästämme rajalliseen seinään pienessä asunnossa. Kun se asunto tuhoutuu, kirjoitus yhtyy tuuleen. Sillä tuuli on ”Kaiken Kirja”. ”Jos sinä tulet tulevaisuudesta, kerro, kuka tulee voittamaan sodan, joka on jakanut maani kahtia?” ”Sen tulet näkemään itse. Älä kuitenkaan usko todellisuutta. Ihmiset on tehty elämään ja kuolemaan. Mikään ei voi muuttaa sitä, ainoastaan Hänen armonsa.” ”Kirjailija, olit vallankumouksellinen ja sinusta tuli kristitty. Kunnioitan sinua, mutta en usko sinua. Tsaarin armahdus liikutti sinua niin paljon, että petit ihmiset ylemmän vallan nimissä, tsaarin vallan, tai jumalan, joka on taivaiden tsaari. Minä kuolen nyt, enkä anellut elämäni puolesta. Kaikesta pelostani huolimatta en sortunut sellaiseen. Miten sinua eivät liikuta ihmisten kärsimykset, pidätkö niitä itsestäänselvyytenä? Kolmen kuukauden ajan vuoristossa luin paljon, ja silmäni aukesivat. Kyllä, pelkään kuolemaa, mutta tiedostan, että elämästä voi muodostua pahempi kuin kuolema, kun joutuu kohtaamaan epäoikeudenmukaisuutta.” ”Mikset sitten sotinut niin kuin pitää? Miksi ajoit itsesi tähän tilanteeseen?” ”En tiedä. En voi hallita sitä. Se saa minut häpeämään.” ”Se tekee sinusta ihmisen. Se mitä halveksut ja kuvailet häpeillen.” ”Ei, ei.” ”Onnettomuutta ei voi korjata. Se on Putouksen ikuinen tulos. Se, joka luulee voivansa parantaa onnettomuuden, päätyy vihaamaan ihmisiä, sillä onnettomuus on erottamaton osa heidän luontoaan. Kitkeäksesi onnettomuuden, sinun täytyy sen mukana kitkeä koko ihmiskunta.” ”Mitä siis ehdotat, kirjailija?” ”Ainut sota, jolla on arvoa, on sota kuolemaa vastaan. Sota sitä vastaan, ei kuitenkaan sen välttäminen.” ”Niin minun toverinikin tekevät. He sotivat ihmissielun kuolemaa vastaan, mitä ovat ahneus ja paatunut rikkaus.” ”Sinun toverisi ja vihollisesi sotivat ainoastaan tulevaisuutta vastaan.” ”Eli?” ”Maasi muistuttaa minun maatani. Mutta niillä on yksi suuri ero. Minun maani sielu on sen köyhyydessä. Siihen on sidottu kaikki sen suuruus. Siksi se ei tule koskaan rikastumaan eikä myymään itseään millekään demokratialle tai tämän maailman edistykselle. Sinun maasi sielulla, sen sijaan, on vastassaan ylitsepääsemätön ongelma. Siksi sinun maanmiehesi luulevat taistelevansa toisiaan vastaan aatteidensa puolesta, tosiasiassa he kuitenkin käyvät sokeaa taistelua tulevaisuutta vastaan, sillä tulevaisuuden tavoite on aina loitontaa meidät menneisyydestä. Kreikkalaiset eivät kuitenkaan kestä sitä. Siksi heidän kohtalonsa onkin aina olla aina onnettomia, väistämättä, ehkä vähän enemmän kuin muut maailman kansat.” ”Ja mitä asialle voi tehdä?” ”Hyvin vähän. Ehkä ainut lohtu on ajatus siitä, että tulevaisuus ei ole muuta kuin mahdollinen lisä menneisyyteen.” Sillä hetkellä tunnet herääväsi, sinäkin olet tunnistanut tuon salaperäisen miehen ja palat halusta puhua tälle, kysyä häneltä sinua polttavat kysymykset, Apóstoloksen suun kautta.  Ja yrität tehdä niin. Liikutat huuliasi kuin kultakala vesimaljassaan, lähettäen kosmisia merkkejä johonkin rinnakkaisista ulottuvuuksista, ja jollain taianomaisella tavalla äänesi yhtyy Apóstoloksen ääneen ja muodostaa sanat: ”Voiko kukaan muuttaa sieluaan? Voiko toisen sielun luoda?” ”Sielu on leipä, joka on leivottu kivusta, rakkaudesta ja kuolemasta. Se on ihmisten yksinkertaisin ravinto. Että se kuitenkin turpoaisi, tarvitaan neljäskin raaka-aine, ehkä kaikkein tärkein. Unohdus.

Silloin Apóstolos huomaa palanneensa valoon, pellolle sissien joukkoon, ja joku on ottanut mustan liinan hänen silmiltään. Puolisokeana iltapäivän auringon kajossa hän näkee puoli tusinaa sissejä katsomassa häntä nauraen, osoittaen häntä pilkallisesti sormellaan, aivan kuin olisivat juuri onnistuneet toteuttamaan farssin. Laukaukset olivat kuuluneet selvästi, kuitenkin hänen vartalonsa on vahingoittumaton, vaikka hän vapiseekin edelleen pelosta kauttaaltaan. Kaikki oli ollut farssia. Lavastettu teloitus, jonka tarkoitus oli antaa kurittomalle nuorelle opetus. Apóstolos koskettaa housujaan ja toteaa paskoneensa ja kusseensa housuun yhtä aikaa. Sitten hän purskahtaa nauruun. Hän nauraa kouristellen, nikottaen ja kyynelehtien, ja lähestyy muita sissejä, tuntien valtavan rakkauden aallon heitä kohtaan täyttävän hänet, niin suuren, että hän ei voi olla kumartumatta Davanéloksen eteen, hänen kurittajansa ja kiduttajansa eteen, joka on paikalla, nauraen koko sielunsa voimin, naurua joka saa vuoriston tärisemään ja sen perustukset järkkymään, kumartuu tämän eteen ja syleilee tämän saappaita, suudellen niitä yhä uudelleen, pyyhkien ne sotkeneen kuran poskiinsa, hiuksiinsa ja partaansa, rakkaudella, jonka kaltaista hän ei ole koskaan aiemmin elämässään tuntenut.

s. 284-291

 Kun juoni ja selitysten etsintä psykedelian keskeltä tulevat päätökseen, lukijalle jää teoksen tarjoama viisaus ja ainutlaatuinen filosofinen näkökulma. Kaiken tämän keskellä Mándis on ehtinyt analysoida ihmisluonnon ja ihmiskunnan nykytilanteen monista näkökulmista.

Teoksen luettuaan ei kukaan voi kävellä Ateenan kaduilla tuntematta, että sokeiden merkkipolut kuljettavat häntä kohti tuntemattomia paikkoja.

Οι τυφλοι

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s