Dimosthénis Voutirás: Pararlama

voutiras_390-bg

Dimosthénis Voutirás (Δημοσθένης Βουτυράς 1872-1958)   oli Kreikan merkittävimpiä sotienvälisen ajan kirjailijoita. Hänen tuotannostaan suurin osa on novelleja. Hän sai nuoruudessaan omistautua taiteille sairastamansa epilepsian vuoksi. Hänen isänsä kuoltua hän eli köyhyydessä, myyden kirjoituksiaan lehtiin. Hänen kirjoitustensa tyyli on realistinen,  niissä ilmestyvät toistuvasti Ateenan ja Pireuksen syrjäytyneiden ja köyhien väestöryhmien kuvaukset. Voutirás kuvaa heitä värikkäästi ja toivottomaan sävyyn, lisäten kertomuksiin utopistisia elementtejä. Hän toi esiin väestöryhmän haluttomuuden kuulua yhteiskuntaan, mikä näkyy myös hänen kirjoitustensa sekasorrossa ja yliluonnollisissa elementeissä, joilla on symbolinen merkitys.

Pararlama

Joskus muistot tulvahtivat Fármaksen mieleen. Hän muisti, että hänellä oli ollut isä, jolla oli ollut päässään fetsi ja vyötäröllään punainen vyö, ja äiti, jonka hahmon hän oli myös unohtanut, jolla oli ollut päässään huivi. Siinä kaikki! Kaiken muun olivat ajan rattaat pyyhkineet ja sittemmin viini, jota hän joi rentoutuakseen. Mutta miksi hän halusi muistaa?

Naiset hän oli unohtanut eikä pirukaan suostunut tuomaan niitä hänen mieleensä häntä kiusatakseen. Kun hän silloin tällöin näki jonkun heistä saapuvan sisään liikkeeseen, hän katseli tätä haukotellen, kuin eriskummallista olentoa, jonka kohtasi ensimmäistä kertaa.

Työntekijät kiusasivat häntä. Hän ei koskaan vastannut. Hän oli menettämäisillään puhekykynsä. Hän tunsi vain vihaa, se oli ainut inhimillinen piirre, joka hänessä oli jäljellä. Hän ei koskaan nauranut, hän oli unohtanut miten nauretaan, eikä kukaan nähnyt hänen koskaan edes hymyilevän.

Ainut, mitä hänen sammuneessa ja muista tuntemuksista autiossa ruumiissaan oli jäljellä, oli viha, joka jää kuten käärme raunioituneeseen taloon tai torniin.

Lähdettyään töistä hän joi kunnes tuli humalaan, ja puhuen mitä sattuu, ilman että kukaan olisi ymmärtänyt mitä hän selitti, hän meni nukkumaan.

Siellä viinituvassa, missä hän kävi, hänellä oli myös seuraa, mutta hän oli sen joukon mykät kasvot. Hän näytti vain kuuntelevan, mitä muut puhuivat. Ei hänellä kuitenkaan mikään kuulemastaan pysynyt mielessä, kaikki kulki korvien välistä jälkiä jättämättä.

Yhtenä iltana hän kuunteli jonkun kaikkitietävän selittävän jotain Raamatun kirjoituksista. Hän sanaili siitä, millainen käsi oli kirjoittanut Belsassarin pidoista: Mene, mene, tekel u-farsin. Että nämä sanat olivat säikäyttäneet kuninkaan ja kaikki muut pitoihin osallistuneet, eikä ketään ollut löytynyt selittämään, mitä ne tarkoittivat.

Hän kuunteli sanoja syventyneenä, silmät pelottavasti ammollaan. Vain ne piirtyivät hänen mieleensä ajan rattaiden rinnalla.

Toisena iltana, sen sijaan että olisi mennyt viinitupaan, hän suunnisti huoneeseensa. Hänellä oli asuintoverinaan maanmies, joka meni aikaisin nukkumaan. He eivät koskaan lukinneet ovea ja niin Fármas meni sisään käyttämättä avainta tai koputtamatta. Huonetoveri oli siellä ja nukkui.

Pöydällä oli lyhty, joka valaisi kuivaa leivänpalaa ja kolmea pilaantunutta oliivia, jotka olivat lautasen sijaan keltaisella paperilla. Jostain selittämättömästä syystä kärpänen valvoi leivänkannikalla mietteissään.

Fármas jäi hänkin mietteisiinsä joksikin aikaa, mutta lähti sitten nopeasti kohti sitä liikettä, missä oli töissä, ja vilkaisi aina välillä kulkiessaan puolikuuta, joka muistutti hänestä kiiltävää kultaista lentokalaa.

Liikkeessä oli myös takapiha, ja sen kautta hän kulki. Hän kiipesi oliivipuuhun, loisten syömään oliivipuuhun, joka oli liikkeen ulkopuolella, ja sieltä se ratasten ja viinin ihminen hyppäsi kepeästi pihalle. Vartijana liikkeessä oli vain koira, mutta sekin lähestyi häntä ja muutaman haukahduksen jälkeen alkoi nuolla hänen käsiään.

Hän tunkeutui sisään oven ikkunasta, jota vasten oli tuettu puoliksi rikkinäiset tikkaat. Hän seisahtui alakertaan, missä olivat suuret työkoneet ja johtajan toimisto. Siellä hän raapaisi tulitikun ja katseltuaan ympärilleen aivan kuin etsisi seiniltä jotain, hän nousi yhden koneen päälle ja alkoi kirjoittaa hiilellä seinälle sanaa:

”Pararlama.”

Se oli kuvitteellinen sana, jonka hänen mielensä oli putkauttanut, mutta hänestä tuntui, että se tarkoitti jotain pahaa.

Hän lähti samaa reittiä, mitä oli tullutkin.

Aamulla saapuessaan töihin hän katsoi, mitä sanalle oli tapahtunut. Eikä mennyt kauan ennen kuin hän kuuli johtajan huutavan:

”Mikä tuo on? Kuka sen on kirjoittanut?”

Johtajan ääni kuulosti pelokkaalta.

Kaikki jättivät työnsä ja juoksivat katsomaan.

Hänen mielestään putkahtanut sana oli kaikkien huulilla. Mutta kuka sen oli kirjoittanut?

Hänkin kurotti kasvonsa tikkaiden ylle ja katsoi. Kukaan ei osannut epäillä häntä, eikä kukaan ollut edes kiinnittänyt huomiota siihen, ettei hän juossut heti sitä katsomaan.

Työnjohtaja laittoi hänet pyyhkimään seinän. Ja hän pyyhki sen mumisten sanaa hiljaa.

Yöllä hän teki saman uudestaan.

Mutta tällä kertaa hän ei kirjoittanut sanaa hiilellä, vaan punaisella maalilla.

”Pararlama.”

Aamulla taas meteliä. Johtaja muuttui keltaiseksi. Hän etsi tekijää, mutta pelästyi yhtäkkiä, ettei kyseessä ehkä ollutkaan ihminen. Hän sanoi kuitenkin kovalla äänellä:

”Hänet täytyy löytää!”

Toisaalta ajatus siitä, että joku pilaili ja halusi tehdä hänet naurunalaiseksi sai hänet suunniltaan, ja hän huusi uhaten häätää kaikki.

Fármas kuunteli muiden työntekijöiden puhuvan keskenään, välittämättä hänestä saati koirasta, vartijasta, että kummitus kävi liikkeessä ja että se oli sen kirjoittanut! Ja työntekijät olivat vakuuttuneita, että kummitus kävi öisin paikalla ja kirjoitti sen kummallisen sanan, jonka täytyi sen kielellä jotain tarkoittaa.

Yöksi liikkeen johtaja asetti vartijat. Aamulla sanaa ei ollut. Mutta vähän myöhemmin, kun johtaja astui liikkeeseen, sana oli jälleen seinällä, punaisin kirjaimin kirjoitettuna.

Fármas oli löytänyt tilaisuuden ja kirjoittanut sen.

Kaikki olivat nousseet seisaalleen. Johtaja järkyttynyt, työnjohtaja ja työntekijät, kaikki jähmettyneinä punaisten kirjainten eteen, kirjainten jotka merkitsivät jotain suurta pahaa.

”Pararlama.”

Työntekijät alkoivat vannoa suurimpia valojaan, monet itkeskelivät, etteivät tienneet siitä mitään, etteivät tienneet, kuka sen oli kirjoittanut, mutta että joku, jokin… He halusivat sanoa kummitus, mutta eivät uskaltaneet…

Fármas katseli heitä ylhäältä. Sitten hän vetäytyi nopeasti ja lähestyi ratasta, ja pidellessään sen kahvaa hän naurahti, niin monien vuosien jälkeen hän nauroi hiljaista naurua!…

Dimosthénis Voutiráksen kootut on julkaistu viimeksi vuonna 2009.

Topos Books julkaisi vuonna 2011 yhdeksän Voutiráksen novellia sarjakuvan muodossa Thanásis Pétroksen (Θανάσης Πέτρος)  piirtäminä ja Dimítris Vanélliksen (Δημήτρης Βανέλλης) mukailemina.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s