Ούρσουλα Φωσκόλου: Το κήτος. Μικρά και μεγάλα πεζά
Novellikokoelma Valas on Ursula Foskóloun esikoisteos, jonka julkaisi kustannustoimisto Kichli (Κίχλη) vuonna 2016. Toinen painos ilmestyi heti seuraava vuonna. Foskólou on syntynyt vuonna 1986 ja työskentelee kirjallisuuslehdessä Frear.
Monissa Foskóloun kertomuksissa palataan lapsuus- ja nuoruusvuosiin. Kokoelmassa on 35 tarinaa, joissa kaikki on mahdollista. Niitä yhdistävä lanka tulee esiin teoksen kansilehden mietelauseessa: ”Olen kotoisin lapsuusvuosistani kuin maasta.” (G. Sarantáris) Kirjailija siis tuulettaa muistoja – muistoja ja painajaisia -, jotka päivänvalossa tuntuvat siedettävimmiltä. Foskólou kuvaa lapsuusvuosia, joita värittävät yksinäisyys ja tunteettomuus, toisaalta osa kertomuksista on kasvutarinoita. Kirjoitukset häilyvät realistisen kerronnan ja fantasian välimaastossa, kertomuksen ja runouden piirteet sekoittuvat – välillä ne ovat yksityiskohtaisia ja toisinaan runollisen minimalistisia. Kerronta yllättää vahvuudellaan, se säilyttää neitseellisen katseen, sukeltaa ihmisen sisimpään ja ilmaisee vahvoja tunteita huvitellakseen rappiolla ja menetyksellä. Henkilöitä polttaa rakkauden ja toiminnan kaipuu, mutta he pysyvät loukussa ja toimettomina.
Kokoelman ensimmäiset 25 ovat bonsai-novelleja, eli hyvin lyhyitä ja pelkistettyjä kertomuksia, joiden jokainen sana on tarkkaan harkittu ja merkitys symbolinen. Foskólou vaikuttaa tuntevan hyvin tämän kirjoitustyylin säännöt: kerronta on tiivistä ja hidasta, sanavalinnat tarkkoja, hiljaisuus vahvasti läsnä ja kuvat voimakkaita. Valitsin suomennettavaksi juuri kolme bonsaita:
Valas
Siitä on jo vuosia, kun minut nielaisi kala. Istuin autiolla hiekkarannalla, syyskuisen illan hämärässä, jonka lämpö tuntui keväiseltä. Seitsemän laiva kulki ohitseni – valaistuna – ja tiesin sinun olevan sen sisällä: lasten juoksentelevan, äitisi siellä vierellä kulmat kurtussa ja hänen pitelevän sinua sylissään. Huusin raivoissani: ”Tulkoon valas nostattamaan aallon, rikkomaan evillään laivan pohjan. Että sinä katoaisit.” Ja se tuli: hitaana, uhkaavana, valtavana se pysähtyi rantaan, leuat ammollaan. Vesi valui sen hampaista kuin läpinäkyvä verho. Riisuuduin ja astelin sisään sen pitkää, kosteaa kieltä pitkin ja istuuduin sen suuhun. Olemme seuranneet sinua jo vuosien ajan: se haluaa nielaista sinut ja minä – iäti – pidättelen sitä.
Tänä yönä
Kahdeksan juna halkaisi maan altamme kahtia kuin suuri kiiltävä keittiöveitsi. Pidin sinua kädestä innottomasti – niin kauan kuin lapset näkivät – ja nousimme sillalle ehtiäksemme nähdä sen nostattaman viimeisen puuskan ennen kuin se katoaisi. Pelkään, että tänä yönä – niin monen vuoden jälkeen – rakastelemme. Riisun sinut kuin sylilapsen, ja siinä sohvalla, mihin olet käynyt makuulle, television sinisen valon heijastuessa sinun rinnoistasi ja lasten valokuvista lipaston päällä, työnnyn väkivaltaisesti sisääsi, kuin raivostuen. Kangas hiertyy selkiimme ja saamme haavojakin, ehkä lopuksi itketkin vähän: lapsia jotka lähtivät, vanhentunutta ihoasi, harmaita hiuksiasi ja minua, joka pelkään, että valehtelen vieläkin rakastavani sinua.
Ulkona
Kylmyys kalvaa luitani täällä ulkona. Istun koko yön katselemassa teitä: innostunut porukka, meluisa, joka liikkuu kömpelösti musiikin tahdissa. Sinä olet jossain siellä heidän joukossaan. Joinain hetkinä en erota kasvojasi hyvin. Joku muu seisoo edessäsi, juo drinkkiään, halaa sinua ja toivottaa sinulle lempeästi ”Hyvää syntymäpäivää”. Kierrät kätesi hänen kaulaansa, suutelet häntä ja jatkat tanssimista. Silloin minun tekee mieli tulla väliin raivoissani, tunkeutua väkijoukon läpi, työntää kaikki sivuun väkivaltaisesti ja sitten vetää sinut ulos. Lyödä sinua, koska unohdit minut, työntää sinut väkisin autoon ja viedä sinut kotiin. Puristan hampaani kuitenkin yhteen ja maltan mieleni. Sinulla on tänään syntymäpäivä, ja eräs isä, joka lähti aikaisin, voi enää täältä sinua katsella.
Nykykreikkalaista kirjallisuutta 