Élena Maroútsou – Rivot orkideat

an Elen

Élena Maroútsoun (s.1967) viides teos Rivot orkideat (Οι χυδαίες ορχιδέες, εκδόσεις Κίχλη 2015, 381s.) on monitasoinen teos, kieleltään huoliteltu ja koukuttava. Kannessa lukee ”novelleja”, mutta teos kuitenkin yllättää lukijan rakentaessaan ensimmäisestä novellista asteittain kehyskertomuksen.  Jokaisessa tarinassa on kohta, joka saa lukijan palaamaan aiempien tarinoiden pariin, kokemaan täyttymyksen, kun odottamattomien kohtien aukot täyttyvät seuraavien kertomusten yksityiskohdilla.

Teoksessa on paljon mielenkiintoisia toistuvia seikkoja: samat hahmot ilmestyvät eri tarinoihin, ja joka kerta lukija saa tietää heidän elämästään lisää. Joitakin henkilöitä yhdistää veriside, toisten tiet ovat kohdanneet menneisyydessä ja toisten polut yhdistyvät tarinan edetessä. Symbolit toistuvat tarinoissa: orkideat, kaljuiksi ajellut päät, korpin raakunta, kirjat ja taideteokset.

Koko teos rakentuu monipuolisesti intertekstuaalisuuden ympärille. Naistaiteilijat tulevat esiin usein, – esimerkiksi Virginia Woolf, Tracey Emin ja Sylvia Plath. Yksi teoksen keskeisistä teemoista on selvästi äitiys, jota Maroútsou käsittelee lukuisista näkökulmista. Maroútsou luo vinoutuneen ja rivon, mutta toisaalta todenomaisen yhteiskunnan, jonka kuvailun huolellisuus ja keveys sopii yhteen teoksen nimen kanssa.

Suomensin kokoelmasta kaksi lyhyempää novellia.

Jatkossa aion esitellä myös Maroútsoun kolmannen teoksen Raiteiden ja asemalaiturin välissä (Μεταξύ συρμού και αποβάθρας, εκδόσεις Καστανιώτη 2008), joka rakentuu Magritten maalausten ympärille.

 

Mange mon ange

Äitini kuoli synnytyksessä. Niin minulle kerrottiin, ja minä uskon sen. Se ei kuitenkaan estä minua ajattelemasta usein, että äiti hylkäsi meidät liittyäkseen sirkukseen. Kuvittelen hänen työntävän päänsä leijonan kitaan ja sitten ajattelen omaani jonkun tytön haarojen välissä, pilkistävän sieltä verisenä, ja tytön olevan äitini. Äiti, leijona, minä: siinä vasta vaarallinen esitysnumero, jossa ei kuvitelmissani kukaan kuole. Kieltäydyn uskomasta, että kuolema ravitsee elämää. Kieltäydyn ravinnosta.

Mange mon ange[1], äiti houkuttelee minua, unissani. Hän näyttää Päiväperhon Catherine Deneuvelta, yhtä aikaa häveliäältä ja rivolta. Suu auki, hän komentaa, kuten leijonaa sirkuksessa, ja kiinnittää rinnuksiini valkoisen liinan. Jos olisin hänen enkelinsä, hän kiinnittäisi kaksi valkoista liinaa olkapäihini, mutta tätä hänen kaksinaisuuttaan en voi uhmata. Avaan suuni tottelevaisesti ja äiti ohjaa pienen hopeisen haarukan pieneen mustaan luolaan. Haarukassa sätkii pala punajuurta. Roiskeet sotkevat valkoisen liinan. Vatsassani punajuuri värjää sisukseni punaisiksi. Syö, sikiöni. Kieltäydyn kaikesta, mikä jättää lähtemättömän tahran. Kieltäydyn ravinnosta.

Äidin vei enkeli, isä kertoi, kun kysyin hänestä ensimmäistä kertaa. Kun sulkeudun kylpyhuoneeseen, pitelen käsissäni hänen hajuvesipulloaan. Pulloon on kiinnitetty kaksi posliinista enkelinsiipeä. Isän mielestä se tuoksuu kanelilta. Näin unta, missä äiti piteli vatsansa edessä lasista enkeliä. Mange mon ange, hän anoi lasisin silmin, ja laitoin sen kokonaan suuhuni. Minusta tuntui kuin olisin pureskellut omia hampaitani, jotka pirstoutuivat suussani kuin karkit.  Syljin ne maahan, joka tuoksui kanelilta. Kieltäydyn kuolemasta äitini paikalla. Kieltäydyn uskomasta, että kuolema ravitsee elämää. Syljen ravinnon äitini kämmenelle. Sotken hänen valkoisen käsineensä.

Kerran näin televisiossa naisen, joka riisuutui hitaasti. Lopulta jäljellä olivat vain käsineet, kaksi mustaa kyynärpäähän ulottuvaa käsinettä, jotka hän riisui näin: hän tarttui kärkiin hampaillaan, nykäisi jokaista vuorollaan, ja heitti sitten käsineen ilmaan. Joka kerta, kun palautan kuvan mieleeni, näen naisen purevan ja nykivän sormenpäitään ja heittävän sitten kätensä ilmaan kyynärpäästä asti. Kun kerron siitä psykologille, jonka luona isäni minua käyttää, raukka luulee, että kuolen voimattomuuteeni – hän pyytää minua piirtämään kämmenen. Sommittelen sen ympärille viisi sormea kuin päivänkakkaran terälehdet. Sillä lailla, selitän hänelle, kun niitä nyppii yksi kerrallaan, vastaus on aina ”rakastaa”.

Äitini rakasti yhtä Ángelosta[2]. Ángelos tekee silmänkääntötemppuja, juuri hän onnistui houkuttelemaan äitini sirkukseen. Kuvittelen hänet pitkäksi ja vaaleatukkaiseksi, vetämään äitiä kädestä. Toisella kädellään äiti pitää minusta kiinni. Sirkuksen suuri rekka-auto on jo lähtenyt liikkeelle ja Ángelos auttaa äitiäni nousemaan kyytiin. En halua päästää hänen kättään. Rekka lähtee, ja muutaman sekunnin ajan juoksen äitini kädestä roikkuen. Lopulta käteeni jää hänen valkoinen käsineensä. Lääkäri tarttuu minuun kertakäyttökäsineissään ja vetää minut äidistä ulos. Äiti juoksee rekan takaosaan ja heiluttaa minulle ikkunasta paljaalla kädellään. Toisella hän pyyhkii silmiään. ”Hän itkee”, lääkäri sanoo, ” se on hyvä merkki”, ja ojentaa minut isäni käsivarsille. Sitten hän riisuu verestä tahriintuneet käsineensä ja heittää ne pois.

Jos puhallat kertakäyttökäsineeseen ilmaa, voit täyttää sen maidolla ja tehdä reiän yhteen sormeen. Mange, mon ange, sanon orvolle kissanpennulle, joka nyt imee luonnottoman suurta sormea. Kun syötän sitä, maitoa valuu sen suunpielestä kaulalle ja pehmoiselle vatsalle, ravinto noudattaa laskevaa suuntaa, mikä jo itsessään olisi oivallinen syy kieltäytyä siitä. Sen sijaan arvostan suuresti pilviä, ilmapalloja sekä nousevia ilmavirtauksia ja – huomatkaa tämä kohta, jos haluatte – uneksiessani syntymästäni, kuvitellessani lääkärin katkaisevan narun, joka yhdistää minut äitiini, nousen heti ilmaan kuin pieni puhallettu enkeli, lennän ulos avonaisesta ikkunasta, ja alapuolella enää pieniltä pisteiltä näyttävät lapset keskeyttävät ruokailunsa hetkeksi ja taputtavat.

 

[1] Mange mon ange (ranskaa), suom. ”Syö, enkelini”

[2] Άγγελος (Ángelos) on kreikkalainen nimi, joka tarkoittaa enkeliä.

 

Silmäni ovat kuilut

Silmäni, oltuaan kerran sillat, ovat kuilut. – Antonio Porchia, Ääniä – [1],

Päälläni ovat käyneet kaikki tämän kaupungin miehet. He käyvät töiden jälkeen, ennen kuin menevät kotiin. Heillä on kiire. Jotkut heistä virtsaavat. Eivät tietenkään päälleni, vaikka niinkin käy silloin tällöin. Minusta se on merkki näytönhalusta, huolettomuudesta tai laiskuudesta. Nainen ei koskaan tekisi niin. Ei sillä, etteivät naisetkin joskus sortuisi pieniin karkeuksiin. Esimerkiksi tässä selässäni on jälki kookkaan naisen kengän korosta. Hän teki sen tahallaan. Otti kengän jalastaan ja hakkasi sillä selkääni kuin yrittäen vasaroida naulaa. Hän huusi raivoissaan jonkun miehen nimeä. Voi hyvin olla, että sekin mies on käynyt päälläni. En muista nimiä, en edes kasvonpiirteitä. Luontoni ei salli sitä. Jätetään luonto kuitenkin sikseen.  Ihmiset antoivat minulle tämän roolin, tasapainottelijan roolin, ja sen vuoksi, jos paikkani ei olisi tässä maassa, tekemässä mitä teen, voisin työskennellä vaikka sirkuksessa. Ajaisin polkupyörää nuoralla, voisin olla jopa itse nuora – niin ohut ja kestävä olen. Kestävyyteni perustuu huomaamattomaan värähtelyyn sisälläni, se suojaa minua niin monien ihmisten taakalta. On kertomisen arvoista, miten kokonainen poikaporukka kävi päälläni. He viheltelivät, nauroivat, kiroilivat. Peittivät minut klimpeillä ja hiellä. Kun muut olivat lähteneet, yksi heistä kirjoitti minuun ”Rita, rakastan sinua”. Kuvittelin Ritan nirppanokaksi, vaaleahiuksiseksi, vähän yksinkertaiseksi. Olkoon. Halusin kertoa siitä aamunkoitosta, kun päälleni kävi nelinkontin hameeseen pukeutunut mies. Hän huojui kuin levä meren pohjavirtauksissa ja huokaili. Hänen roikkuva kaulakorunsa heilui kuin kirottu, tyhjä keinu. Hänen voihkintansa kuulosti korinalta. Sitten huomasin, että hänen päällään oli toinen mies, myös kontallaan. Halujen kirjolla ei ole rajoja. Selitän, että ymmärtäisitte mistä on kysymys, siis eilen kun olin siinä tienpäässä ja odottelin ohikulkijaa, kuten työnkuvani edellyttää, paikalle tuli nuori tyttö, joka katsoi minua raunioitunein silmin. En ole varma, katsoiko hän minua, katse kulki lävitseni aivan kuin olisin pakkausmuovista tehty, siitä mihin kääritään hauraat esineet. Niin, siitä missä on kuplia. Minä tietenkin olen haurauden vastakohta, sen tytön täydellinen vastakohta. Aivan kuin tyttö olisi yhtäkkiä huomannut läsnäoloni pimeydessä – mainitsinko jo, että silloin oli pimeää? – hän alkoi mittailla vaikuttavaa olemustani katseellaan, lähestyi ja kuiskasi: ”Nyt syöksyn”. Nuoret liioittelevat, ajattelin, mutta tyttö kuitenkin riisui vaatteensa yksi kerrallaan, tarttui minuun kuin pelastusta anoen ja seuraavalla hetkellä ponnisti ja putosi joen mustaan veteen, joen jonka töyräitä olen niin monien vuosien ajan turhaan yrittänyt toisiinsa sitoa, sillä kuiluja ei voi yksinäinen silta kattaa.

 

 

[1] Mis ojos, por haber sido puentes, son abismos. Antonio Porchia, Voces

 

ορχιδεες

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s