E.H. Gonatás – Novelleja kokoelmasta ”Kuilu”

E.H. Gonatás (1924-2006, Επαμεινώνδας Χ. Γονατάς) oli ateenalainen kirjailija ja runoilija. Merkittävä osa hänen tuotantoaan ovat lyhyet runokieliset novellit, joita hän julkaisi kokoelmissa Krypta (Η Κρύπτη, 1959), Kuilu (Το Βάραθρο, 1963) ja Lehmät (Αγελάδες, 1963). Ηän kirjoitti myös kolme itsenäistä kertomusta Matkamies (Ο Ταξιδιώτης, 1945), Vieraanvarainen kardinaali (Ο Φιλόξενος καρδινάλιος, 1986) ja Valmistelu (Η Προετοιμασία, 1991). Hän oli ensimmäisiä kreikkalaisia surrealisteja, mutta hänen tyylissään on vaikutteita myös romantiikasta ja estetiikasta. Hän vietti elämänsä julkisuutta vältellen ja antoi kaikkiaan vain kaksi haastattelua.

Nämä viisi novellia ovat kokoelmasta ”Kuilu”:

Erakko

Puinen ovi narahti avautuessaan ja pitkä vitivalkoinen parta levittäytyi jalkoihimme valaisten meidän hahmomme, loistaen pimeydessä. Kävelimme sen yli astuessamme sisään majaan. Kaksi puunrunkoa oli kaadettu maahan istuimiksi. Suudeltuamme ensin vanhuksen kättä aloimme riisuutua. Hän oli vetäytynyt yhteen nurkkaan ja kiinnittämättä meihin huomiota viritteli rauhassa ikivanhaa viuluaan, mistä putosi kerta toisensa jälkeen paksu kyynel vahaa.

Miekka

Ryömin kapeisiin, homeisiin onkaloihin, syvään maan sisään. Miekka eteni ylläni uhkaavana, pimeyttä kyntäen. Suljin silmäni ja lausuin pienen rukouksen, kaikkiaan vain kaksi sanaa. Miten mahtuisin tekemään ristinmerkin, ahtautuneena siten kuin säie paksussa oksassa.

Hetkittäin minut valtasi hirvittävä pelko; onkalon uumenissa saakka kaikuivat sydämeni iskut. Varovaisesti raotin luomiani uudelleen.

En voinut uskoa silmiäni. Hohtava valonsäde, aivan samanlainen kuin aiemmin näkemäni miekka, pilkisti reiästä onkalon päässä. Aukon ympärillä havisivat kukat.

Aloin nauraa ja itkeä, päästellen epämääräisiä karjahduksia kuin villieläin.

Anomus 

Edessäni kohosi ylpeänä ikivanha puu, jonka lehvästö oli kuparinvihreä. Käheä ääni kaikui sisimmässäni.

Putosin polvilleni. Rukoillessani näin taivasta kohti ojentuneiden käsieni irtoavan hartioistani, räpyttelevän kuin pääskyset korkealle ja katoavan vehmaiden, vapisevien oksien siimekseen.

Omenat  

Kuljen kylässä puoliksi raunioituneiden talojen lomassa. Suurimassa osassa on ikkunasäppien sijaan paksut punaiset verhot, ja kun tuuli vähän väliä kohottaa niitä, sisältä paljastuvat nokeentuneet kattohirret. Eräällä parvekkeella, jonka kaiteet ovat taidokkaasti taotut, seisoo valkotukkainen nainen, yllään pitkä mekko. Se on vadelman värinen. Hän on kiinnittänyt kaulaansa huiviksi upouuden vihreän setelin neulalla, jonka rubiini loistaa kuin paksu veripisara. Hän on kumartunut kukkaruukkunsa ääreen ja kastelee sitä laulellen. Hänellä on suloinen ja pehmeä ääni. Jään kuuntelemaan häntä kyynelehtien. Hetkeksi katseemme kohtaavat ja hän viittoo minulle, että haluaa antaa minulle jotain. Ojennan käteni hänen osoittamallaan tavalla eteeni. Niin hän alkaa heitellä minulle hameensa helmoissa piilottelemiaan lämpimiä omenoita, sellaisia, joita myydään markkinoilla ja paistetaan pienissä maauuneissa, joiden päälle ripotellaan tomusokeria ja jotka on isketty kuin pienten vauvojen päät pitkien oksaisten keppien kärkiin.

Viikunapuu

 Kumarruin ja suutelin häntä.  

”Olen tuuli”, kuiskasin hellästi hänen korvaansa. ”Mennään tuon viikunapuun taakse. Puhallan, ja sen lehdet leijuvat hitaasti ympärillämme; niin uteliaat katseet eivät näe, kun syleilen sinua.” 

Hän kaivoi hiuksistaan pienen kolikon, näytti sen minulle, ja katsellessaan pois päin sinne, missä viikunapuu yksinäisenä kohosi, alkoi leikitellä sillä kämmenellään. 

”Vastaus on kirjoitettu tähän”, hän sanoi ja heitti kolikon korkealle ilmaan. Se lennähti väärään suuntaan ja putosi järveen, viereemme. 

Epäröimättä sukelsin veteen. Saavutin pohjan nopeasti. Haeskelin kolikkoa yhä uudelleen pitkien heinien lomasta, mutta sitä ei näkynyt missään. Surullisena päätin palata rantaan, kun olin ensin kaivanut pohjamudasta esiin pienen hopealusikan viedäkseni sen hänelle. Puristin sitä tiukasti nyrkissäni noustessani pintaan. 

”Minä söin tällä lapsena”, olin sanomaisillani hänelle, mutta hän oli kadonnut näkymättömiin. Pitkään etsimäni kolikko välkkyi rannan kivillä. 

Ymmärsin, että minun olisi turha kutsua häntä. Enhän tiennyt edes hänen nimeään. 

Poimin kolikon maasta ja lähdin kohti viikunapuuta. Lähestyessäni sitä huomasin kauhukseni, ettei siinä ollut ollenkaan lehtiä. Se oli kokonaan kuiva, ja sen onkaloissa kulki edestakaisin muurahaisvana.

Ε.Χ. Γονατάς – Το βάραθρο, Εκδόσεις Στιγμή, Αθήνα 2006′

Gonatákselta on aiemmin suomennettu novelli Vierailu (Επίσκεψη) kokoelmasta Lehmät (Οι αγγελάδες, 1963) ja kertomus Matkustaja (Ταξιδιώτης, 1945) Anneli Liekon ja Reija Tannisen toimesta Suomen Ateenan-instituutin julkaisuun Näkymätön ja näkyvä – Nykykreikkalaisia novelleja (Jyväskylä, 2000).

Toinen Gonatákselta saaduista haastatteluista on Éva Stefanín (Εύα Στεφανή) vierailu hänen kotonaan vuonna 1998: