Mários Hákkas – Bidee

 

xakkas

Novellikirjailija Mários Hákkaksella (1931-1972, Μάριος Χάκκας) oli lyhyt ja vaiherikas elämä. Hän opiskeli valtiotieteitä Ateenan yliopistossa, mutta joutui keskeyttämään opintonsa jouduttuaan vankilaan vuosina 1954-1958 poliittisista syistä. Hän joutui uudelleen vangituksi vuonna 1967, kun Kreikassa tehtiin junttaan johtanut sotilasvallankaappaus, mutta pääsi vapaaksi kuitenkin pian.

Hákkasta pidetään yhtenä Kreikan tärkeimpänä novellikirjailijana ja hänen kirjoituksiaan on käännetty useille kielille. Hän kuoli syöpään vain 41-vuotiaana ja ehti julkaista neljä novellikokoelmaa. Hänen ensimmäisestä kokoelmastaan Vihollisen pyssymies (Τυφεκιοφόρος του εχθρού, 1966) on suomennettu kolme novellia Suomen Ateenan-instituutin julkaisuun Näkymätön ja näkyvä

Tämä on nimikkonovelli kokoelmasta Bidee ja muita kertomuksia (Ο μπιντές και άλλες ιστορίες) vuodelta 1970. Hákkas julkaisi kyseisen kokoelman ja Luostariyhteisön (Το κοινόβιο, 1972) sairastaessaan syöpää, ja ne käsittelevät kuolemaa, elämää ja sen varhaista päättymistä. Hákkaksen tyyli on usein melko puhekielistä ja kyynistä. Eri suomennos (Päivi Vuontisjärvi) novellista Bidee on sisällytetty Otavan vuonna 1997 julkaisemaan 47, Eurooppalaisia nykynovelleja, joka julkaistiin EU:n kieliohjelman rahoituksen turvin Euroopan maissa.

Mários Hákkas: Bidee

Olimme rapistuneet ihan huomaamatta. Se ylellinen kylpyhuone, jonka kaakeleissa oli merihevonen kuin vaakuna, ankka ja ympärillä ankanpoikasia, joutsenia ja paratiisikaloja, käsienpesuallas, wc-istuin, kylpyamme, bidee, sivubidee – kaikki välkehtivän valkoisia – oli tehnyt tehtävänsä salakavalasti, kaivautunut syvälle sisimpäämme termiitin lailla, kuin tuholainen puuhun, ja nyt tunsimme itsemme ontoiksi.

Muistan, kun tulin maaseudulta ensimmäistä kertaa Ateenaan ja vuokrasin huoneen ilman vessaa. Pihalla oli tietenkin jonkinlainen käymälä, mutta sinne täytyi laskeutua sysipimeitä puisia rappuja, jotka narisivat ja herättivät muut asukkaat. Eräänä sateisena iltana, kun minun oli pakko päästä paskalle, tein asiani sanomalehdelle ja käärittyäni tuotokseni hienosti sen sisään, sidoinpa nauhankin rusetille paketin ympärille, aamuvarhain matkalla töihin jätin sen keskelle tietä. Muistatte varmaan kuinka monia samanlaisia paketteja löytyi siihen aikaan kaduilta. Jotkut potkivat niitä arvatakseen, mitä ne sisälsivät. Kuulin, että joku oli vienyt sellaisen poliisiasemalle avaamatta sitä ja oli pyytänyt löytöpalkkiota. Niin, sellaisen paketin minäkin tein kerran, ja juttua muistellessa minua alkaa vieläkin naurattaa.

Silloin olin hyväntuulinen ihminen, jolla oli vähän tarpeita. Ajoin partani vain kaksi kertaa viikossa, joka kerta, kun minulla oli treffit kukkulalla tytön kanssa, jolla oli aina kiire palata kotiin. Hän tuli aina salaa ja hänen ankaralla veljellään oli sisilialainen temperamentti. Minä vein hänet vihille. Mitä muuta olisin voinut tehdä? Muuten hän olisi saanut selkäsaunan joka kerta myöhästyessään. Ja sehän on ihmisen määränpää, niin ainakin väitetään. Joka tapauksessa, kaiken sen keskellä, minun paidoistani ei puuttunut nappeja, on siitäkin hyötyä, luo sekin turvaa. Oli silitettyjä kauluspaitoja alkuaikoina, puhtaita vaihtovaatteita, kiillotettuja kenkiä, olin ihan sliipattu, kuten sanotaan.

Hänellä oli myös oma talonsa, yksi huone vain, mutta piha oli suuri, ja pikkuhiljaa säästämällä rakensimme keittiön ja lisää huoneita. Yleensä ottaen edistyimme. Ostimme jääkaapin, pesukoneen, ja elämisestä tuli koko ajan mukavampaa.

Ainoastaan vessan kanssa aikailimme. Pihan perukoilla pienessä parakissa oli turkkilainen lattiakaivo, joka pakotti minut joka aamu kyykkimään, se oli tietenkin hyvä liikuntaharjoitus, mutta minulla ei ollut tapana harrastaa urheilua. Parakkikopissa oli myös hanalla varustettu tinapönttö, jonka täytin joka aamu ja peseydyin. Kylvyt soikossa. Lauantai-iltaisin seikkailtiin. Vaimo tunki minut soikkoon ja hinkkasi aivan kuin nylkisi minua. Olkoon.

Minä edistyin entisestään. Kirjanpitäjän apulaisena vähensin makuuhuoneesta koitunutta velkaa; raskas sänky, pienet yöpöydät ja lukulamput niiden yllä, minulla oli vaaleansininen varjostin ja rouvan puolella ruusunpunainen. Sittemmin minusta tuli oikea kirjanpitäjä, siihen aikaan, kun ostimme sen pienen tontinkin osamaksulla. Istutimme tontille myös muutaman puun, joita aluksi kävin vaimoni vaatimuksesta kastelemassa joka sunnuntai. Sitten nekin kuivahtivat, töitä kun oli paljon, olin vastaava kirjanpitäjä jo, hyvin palkattu, ja muutamassa vuodessa talo oli vessaa vaille valmis. Se odotti kuin kahdenkymmenen vuoden ponnistelun huipentuma.

”Joskus tulee vielä vessankin aika”, sanoin vaimolle, joka ruikutti jatkuvasti, valitti, että kun vieraita käy ja he sanovat haluavansa käydä vesiklosetissa, hänen naamansa venähtää. Muutenkin, mikä vessa enää oli tässä, mihin olimme yltäneet? Aasin häntä. Ja kuten aina rakentaessamme jotain, mikä tehdään vain kerran elämässä, yritämme suunnitella sen hyvällä maulla, niin minäkin yritin tehdä kylpyhuoneesta mahdollisimman kauniin: laitoin kalliit kaakelit, jotka muodostivat kummallisen kokonaisuuden erilaisia hahmoja, niin että tuntisin oloni mukavaksi siinä tilassa, ja kaikki tarvittavat pesuvälineet, tietenkin myös bideen.

Muut tavarat eivät häirinneet minua. Hajotkoon vaikka. Niillä on jokin käyttötarkoitus, ja meidän iässämme voimme mekin nauttia jostain. Ainoastaan bidee ärsytti minua ja veti mukanaan muutkin tavarat. Bidee. Minä nimittäin kärsin ummetuksesta ja istun pitkiä aikoja se vastassani, ja minusta se vaikutti pilkkaavan minua pitkulaisella naamallaan; toinen silmä sininen ja toinen punainen, symmetrisesti otsalla ja ojossa kuin sammakolla ja suu viemäri, joka veti sisäänsä kaiken koristen yhtäkkiä veden loppuessa, aivan kuin se olisi murissut: Näetkö mihin tilaan sinut saatoin? Muistatko millainen nuorukainen olit, kun tulit kylästä kaupunkiin ensimmäistä kertaa? Miten jouduit kiikkiin, onneton, kokonainen elämä yhtä taloa varten? Minä olen palkkiosi kahdenkymmen vuoden työnteosta. Että saat pestä perseesi. Näetkö mihin tilaan sinut saatoin?

Minut oli asetettu ikeeseen kahdeksikymmeneksi vuodeksi omasta vapaasta tahdostani (se on kaikkein pahinta), päätyäkseni tähän mielestäni tarpeettomien esineiden sekaan, jotka vaikka olisivatkin tarpeellisia, eivät kuitenkaan ole niin sanottujen elämän ja nuoruusvuosien arvoisia. Tuhlasin parhaat vuoteni kuin muurahainen kuormia kantaen, kasaten tätä pahuksen taloa, saadakseni lopulta tuon bideen – kaksikymmentä vuotta nielaisi sen viemäri, ja minä olen enää puristettu sitruuna, ruttunaama, yhden bideen tähden.

Vedin vessan tuollaisiin ajatuksiin vaipuneena ja menin sitten ikkunan ääreen haukkaamaan raitista ilmaa ja kuuntelemaan kaupungin ääniä. Kaikkialta kantautui kummallinen melu. Se ei ollut tuttua ohitse kulkevien autojen hurinaa. Se oli toisenlaista: vaativa pläts-pläts peitti alleen kaikki muut äänet. Höristin korviani ja ymmärsin. Koko Attikín maakunta oli muuttunut äärettömäksi bideeksi ja olimme kaikki kyykkineet sen ylle ja pyyhimme, pyyhimme, pyyhimme, kun sadat tuhannet vesisäiliöt tervehtivät edistystämme vesiputouksia päästellen.

 

XAKKAS

 Άπαντα, Κέδρος, Αθήνα 2008, σ. 251-254]

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s