Haastattelu: Menestynyt kirjailija, runoilija ja näytelmäkirjailija Aléksis Stamátis Kreikan kirjallisuudesta ja ihmisestä kriisissä

SAMSUNG CSC

Teoksissanne näkyy, miten kokenut kielenkäyttäjä olette. Milloin aloitte kirjoittaa? Mikä kirjallisuudenlaji on teille läheisin?

Aloitin kirjoittamisen lapsena. Olin jo koulussa hyvä kirjoittamaan ja herkkänä sieluna raapustelin myös runoja. Kasvoin taiteiden vaikutuspiirissä ja olin onnekas, kun kotonani oli niin hyvä kirjasto. Jo lapsesta antauduin lukemisen syövereihin ja ahmin kaikki klassikot nuoressa iässä. Myöhemmin, kun aloin koota kirjoittamiani runoja, minua kannusti niiden julkaisemisessa tunnettu kreikkalainen runoilija Kóstas Papageorgíou (Κώστας Παπαγεωργίου). Siten, vuonna 1992 julkaistiin ensimmäinen runokokoelmani Maailman nurkka (Κόσμος γωνία). Toinen kokoelmani Sisustussuunnittelu (Αρχιτεκτονική εσωτερικών χώρων) voitti Ateenan kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Minulle vuosi 1996 oli merkittävä, sillä silloin jätin arkkitehtuurin, jota olin opiskellut maisteritasolla yhdeksän vuotta ja joka oli siihen saakka taannut toimeentuloni, ja tein yhdessä yössä päätöksen elää kirjoittamisella, mitä se sitten tarkoittikin. Aivan ensiksi julkaisin ensimmäisen proosateokseni Seitsemäs elefantti (Ο έβδομος ελέφαντας), joka perustui kymmenvuotiseen seikkailuuni alkoholismin syövereissä. Sitä seurasi long seller Bar Flober, joka käännettiin kahdeksalle kielelle. Mitä genreihin tulee, en ole erikoistumisen kannalla, minua kiinnostaa itse elämä. Pidän monista asioista yhtä aikaa ja rinnakkain. En koskaan aloita kirjaa sillä ajatuksella, että tästä tulee esimerkiksi dekkari tai historiallinen teos. Koen sen hyvin rajoittavaksi. Rakastan kieltä, se on meidän raaka-aineemme, aine jolla luomme.

Teoksenne Bar Flober tapahtumat sijoittuvat nykyiseen Eurooppaan, ja siinä on paljon viittauksia aiempiin vuosikymmeniin ja esimerkiksi Beat-sukupolveen, kun tuoreempi teoksenne Kameleontit puolestaan käsittelee Kreikan historiaa aina sisällissodasta nykyisiin kriisin värittämiin vuosiin. Miten aiheet teoksissanne syntyvät? Vaativatko ne paljon taustatyötä ja aiheiden tutkimista?

Voisin aloittaa teosten hahmoista. Innostuakseni työstämään jotain tiettyä hahmoa, minun täytyy nähdä siinä kiinnostavan, kolmiulotteisen ihmisen mahdollisuus.  Tämä tietenkin pitää paikkansa kaikkien maailmamme olentojen kohdalla, kun niitä valottaa tietystä näkökulmasta. Että tarinasta voi tulla tarina, sen täytyy puhua minulle ja minun täytyy nähdä se. Siihen aikaan, kun kirjoitin Bar Floberin, kirjoitin järjestelmällisemmin. Nyt jo vuosiin mikään teoksistani ei ole tullut mieleeni valmiina niin, että sillä olisi alku, keskikohta ja loppu, enkä ole yrittänyt tehdä alustavaa suunnitelmaa tai ajatuskarttaa. Idea ilmestyy jostain aivan itsestään. Mutta että se voisi tapahtua, idean on täytynyt selvitä monien muiden joukosta, sen on täytynyt voittaa ja taistella. Se on ”läpäissyt testin” ja se on hedelmöitetty. Prosessi on kuten raskaus. Hedelmöitystä seuraavat muut vaiheet, kunnes teokselta on aika katkaista napanuora.

Näissä kahdessa minun lukemassani teoksessa, Bar Floberissa ja Kameleonteissa, vaikka ne ovatkin teemoiltaan hyvin erilaiset, on paljon yhtymäkohtia: mies, jolla on viallinen oikea käsi, epätasapaino miehen ja naisen välisessä suhteessa, naisen aseman voimattomuus ja tämän kohtalo keski-iässä. Ovatko nämä aiheita, jotka puhuttelevat teitä?

Minua kiinnostaa itse ihminen. Etenkin ihminen kriisissä. Jokainen ihminen, jolla on tai joka epäilee puutteita itsessään, fyysisiä tai ei. Bar Floberin tapauksessa kyseessä on pieni fyysinen vajavaisuus, jota muut eivät huomaa tai eivät ainakaan välitä siitä, mutta sen kantajalle se on suuri trauma. Se on niitä elämän jälkiä, jotka merkitsevät meidät. Minua kiinnostaa kriisiin joutunut ihmisyys. Pariskunta, joka syö onnellisena aamiaistaan, ei ole kiinnostava aihe, vaikka siitäkin voi löytää aarteita, jos kaivautuu syvälle pinnan alle. Arki on suurin murhaaja.

Opetatte luovaa kirjoittamista nuorille kirjailijoille ja olette edustanut Kreikkaa useissa tilaisuuksissa ulkomailla. Millaiseksi te koette nykykreikkalaisen kirjallisuuden tilanteen tänä päivänä?

Nykykreikkalainen kirjallisuus yritti ottaa ensiaskeleensa syrjäisenä eurooppalaisen kirjallisuuden haarana, tietenkin monine vaihtelevine erikoisuuksineen. Ja se päätyi tyhjiöön joutuessaan kohtaamaan suositut vuosikymmeniä vallinneet stereotypiat, kuten Zorbas, Onassis, sirtaki ja ouzo. Nuoret kreikkalaiset kirjailijat eivät muodosta yhtenäistä ryhmää, jokainen edustaa pelkästään itseään. Mielestäni näiden itsenäisesti  ajattelevien nuorien kirjailijoiden olisi aika löytää autenttisuutensa, eli yhdistää universaalien olojen takaama vapaus oman kotimaansa erikoispiirteisiin, niin että kreikkalainen kirjallisuus voisi ansaita tunnustetun paikan maailmakirjallisuudessa.

Aléksis Stamátiksen (Αλέξης Σταμάτης) teoksessa Bar Flober (Μπαρ Φλωμπέρ, εκδόσεις Καστανιώτη 2012) nuori mies löytää isänsä kirjastoa tutkiessaan käsikirjoituksen, johon hän samaistuu tavalla, joka saa hänet matkustamaan kadonneen kirjailijan jäljillä. Hänen hakuretkensä johtaa lukijan menneisyyden syövereihin ja  useisiin kohtaamisiin, joissa Stamátis pääsee taidokkaasti tulkitsemaan ihmisyyden vaietuimpia ja vaikeimpia puolia. Teos pitää lukijan otteessaan aina viimeisille riveille saakka. Valitsemani katkelma on teoksen alkupuolelta, missä hän alkaa lukea käsikirjoitusta:bar kuva

(Uusi painos 2012, s.41)

Sininen kirjahylly

 

Avatessani pohjakerroksen oven vahva tunkkainen haju salpasi hengitykseni. Raotin pientä cour anglaise -ikkunaa kiroten mielessäni kaikki ne 50-luvun arkkitehtikonnat, jotka olivat jakaneet liike- ja viestintäministerin sementtiset visiot aikakauden rakennustöistä. Pohjakerroksessa oli kolme huonetta, jokin keittiön tapainen ja pieni vessa. Yksi huoneista oli täynnä isäni keräämiä esineitä. Jotkut niistä oli pakattu laatikoihin ja toiset pinottu tammipuisiin arkkuihin. Kahden muun huoneen seiniä peittivät kirjahyllyt ja molempien keskelle oli asetettu kaksi pitkittäin niin, että ne muodostivat kolme käytävää. Sininen kirjahylly pisti erityisesti silmään. Ei ainoastaan värin ja materiaalin vuoksi – se oli ainut metallinen niin monien puisten joukossa – vaan myös mitan: se oli selvästi korkeampi kuin muut, se ulottui täsmälleen katon kipsireunukseen saakka.

Siniseen kirjahyllyyn isä oli koonnut tekstit, joita hänelle olivat monien vuosien ajan lähettäneet lukuisat kirjailijaksi pyrkivät. Arvelin, että joitakin niistä isä ei ollut vilkaissutkaan, ei ainakaan niitä, jotka olivat vanhanaikaisissa kansioissa ja joiden solmu vaikutti koskemattomalta, aivan kuin sitä ei olisi koskaan avattu. Suuri osa näytti kuitenkin käyneen läpi Loukáksen käsittelyn, ja tietenkin tulleen hylätyksi suurin suosionosoituksin. Ne harvat, jotka hän oli hyväksynyt, yhteensä yhdeksän, olivat kaikki löytäneet tiensä lukijoiden käsiin, sillä olihan Márkos Loukás yksi Kreikan kirjallisuuden säälimättömistä portinvartijoista, ainakin viiden kuuden vuoden ajan diktatuurin kaaduttua. Ne veivät puolet alimmasta hyllystä, jonka laitaan oli liimattu paperilappu ”Proosa/OK”.

Kamppailuni hylättyjen tekstien massaa vastaan tuntui epäsuhtaiselta. En voinut tietenkään lukea niitä kaikkia, en edes kattavaa katkelmaa jokaisesta. Muutenkin, olisin voinut vaivautua ainoastaan siinä toivossa, että sotalaivaston joukosta löytyisi jokin fregatti, josta oli myöhemmin tullut kuuluisa, selviydyttyään ensimmäisestä onnettomasta meritaistelusta. Päätin aloittaa kirjoittamalla listan kirjailijoiden ja teosten nimistä.

Kahden ja puolen tunnin kuluttua olin käynyt läpi kaikki hyllyt viimeistä lukuun ottamatta. Kaksisataa neljäkymmentäneljä nimeä täyttivät seitsemän sivua muistikirjastani.

Päästessäni ylimmän hyllyn pariin olin jo aivan uuvuksissa. Työskentelyasentonikin oli aivan luonnoton, tikkailla seisten availin kansioita vasemmalla kädellä ja kirjasin tiedot oikealla.

Huojentuneena tartuin viimeisen käsikirjoitukseen. Se oli violetissa kansiossa, jonka ympärille oli sidottu sininen nauha. Kannessa ei lukenut mitään, ei kirjan nimeä eikä kirjailijaa. Avasin sen. Kannen sisäpuolelle oli kirjoitettu lyijykynällä: ”Matthéu/Proosa. Hylätty.” Tunnistin isäni käsialan. Sisällä oli suuri kirjekuori, jossa ei myöskään lukenut mitään. Se sisälsi noin kaksi ja puoli sataa tiiviisti kirjoitettua sivua, jotka oli sidottu ohuella langalla. Vaikka käsiala olikin helposti luettavaa, se oli kummallista. Kirjaimet näyttivät veistetyiltä; ne kohosivat kuluneella paperilla. Ensimmäiselle sivulle oli kirjoitettu paksulla mustalla tussilla kirjan nimi, kirjailija ja päivämäärä:

BAR FLOBER

Lukás Matthéu

Ateena, 1975

Nimi muistutti minua jostakin. Matthéu… Matthéu… Tietenkin, isä oli puhunut juuri samasta henkilöstä iltapäivällä. ”Maanpetturista”, hän joka ”suolsi käsittämättömiä”, jonka teoksen julkaisemista vastaan isä oli käynyt taistelun Estían kustantamossa. Uteliaisuus valtasi minut. Otin kansion ja laskeuduin tikkailta. Istuin pohjakerroksen ainoalle tuolille ja aloin lukea:

ENSIMMÄINEN LUKU

Oral mare

Even neat.

Yhtäkkiä.

Yhtäkkiä on se sana. Mielikuvat tulevat kuin osterit ja tarttuvat unen häntään. Räpyttelen ensimmäistä valonsädettä vasten. Kuva irtoaa, putoaa ja hajoaa. Yhtäkkiä.

Miehen yönä, kun naisen vihkimistä loistokkaasti juhlistetaan.

Saavuin baariin kahdentoista aikoihin. 48. katu. Kyltissä lukee kreikkalaisin kirjaimin Bar Flober. Epäröin ennen kuin nousin portaat. Tuttu tuoksu. Kuin varoitus. Kierreportaat. Tuuletin. Puisia tähtiä, taivaansinisiä ja valkoisia, kuin koukkuja kuperassa katossa. Ja puolikuu. Uhkaava. Laskeutuva vesi, kurainen. Peilejä, pölyä, raskaita kankaita. Kasveja, tummia kasveja, runkoja ja mustia lehvästöjä, sysimusta metsä. Nousen, epämukava olo. Ylhäällä ovessa taas kyltti, tällä kertaa englanniksi: Bar Flaubert. Yhteys katosi. Flober on yksi asia, Flaubert toinen. Mielenkiinto nimeä kohtaan. Kuollut valkoinen eurooppalainen kirjailija New Yorkin sydämessä.

Suoraan baaritiskille. Paljon ihmisiä, ja minä en osannut olla ihmisjoukoissa. Aikoinaan, sillä nyt kaikki sanovat, että menee ihan hyvin. Tunnelma on harmaa, savuinen, kuin taistelukentällä. Sillä olin kuluttanut koko viime vuoden. Katseeni kohdistuu heti Andréakseen, paikan kreikkalaiseen omistajaan. Andréas seisoi kutsuvieraiden keskellä, puhui tytön kanssa, Andréas vaaleansinisessä kauluspaidassaan, hänen syvä sininen katseensa. Voiko häntä tytöksi sanoa, kolmenkymmenenseitsemän, puolet minua vanhempi, töissä televisiossa. Hänen korvastaan roikkui suunnaton koru. Lähestyin Andréasta, joka seisoi lasi kädessä. Olin sanomaisillani hänelle jotain, kun edestäni viuhahti hoikka varjo. Olipa kyseessä enkeli tai paholainen, minä tartuin vain hetkeen, ainoastaan hipaisuun, kun hiukset lehahtivat kuin läpinäkyvä liina ilman poikki – sysimustat ne olivat. Hengitin hänen ääriviivojaan niiden valoisassa sädekehässä. Vilkaisin salaa: hiukset peittivät puoliksi hänen silmänsä, kolme senttiä – voi niitä kolmea senttiä! Kaikki mitä tarvitsin. Andréas esitteli meidät toisillemme jokseenkin hämmentyneenä. Hänen nimensä oli Litó. Hän oli kaunis ja hoikka, mutta kiristi suupieliään ujon oloisena. Pitkästä aikaa sokaistunut, jokin kipinöi.  Tunnistin hänen ensimmäisestä pään liikkeestään vihan. Ensin luulin sen olevan heikkoutta, mutta se oli vihaa, synkkää vihaa, musta vihamassa, yhdessä toisen tunteen kanssa, jota tuskin tunnistin. Olin kohdannut sen vain kerran aiemmin. Lapsena en ymmärtänyt, luulin olevani syypää huulien kiristymiseen, kun silmät kipinöivät. Se on silmissä, silmien valkuaisissa. Niistä sen näkee. Vihan. Naisilla. Heistä en ole enää vastuussa. Korvaisin naisten paikan elämässäni ja kastaisin heidät. Antaisin uudet nimet. Mutta en häntä. Kun juttelimme, huomasin, ettei hän katsonut minua silmiin. Katsoin häntä meidän puhuessamme ja hänen piirteensä levittäytyivät kaikkialle, hakkautuivat kuin aaltoina kallioita vasten. Ja se oli sinä miehen yönä, kun naisen vihkimistä loistokkaasti juhlistetaan…

Luin ensimmäisen luvun yhdellä hengenvedolla. Hengitin syvään ja jatkoin seuraavaan.

TOINEN LUKU

Nel mezzo del camino di nostra vita

mi ritrovai per una selva oscura,

che la diritta via era smarrita

Dante, Jumalainen näytelmä

(Elomme vaelluksen keskitiessä

ma harhaelin synkkää metsämaata

polulta oikealta poikenneena.

Suom. Eino Leino)



Kului kymmenen kuukautta. Kivistä kuukautta, rakkautemme aallot velloivat lieriömäisen putkiston uumenissa. Voimattomuuteni oli istuttanut sisimpääni pyörrytyksen tunteen. Sillä voimattomuutta tämä rakkaus toi mukanaan, ja minun täytyi suojella itseäni. Minulle suoja oli palasten liittämistä toisiinsa, hänelle toisen omistautumisen kokemista. Litó alkoi pelätä. Hän näki onnen pilkottavan eikä sietänyt sitä, hän ei tiennyt mitä ihmisten ja onnen summa voisi olla. Häntä vavisutti. Ja hän alkoi hajota, keksi tekosyitä, miten häntä muka loukkaa epäluottamus silmäkulmassa. Vielä vähemmän kosketuksia. Menneisyydessä en olisi kestänyt sitä. Olin yliherkkä, menin palasiksi. Nyt pysyin kasassa. Jopa rakastellessa olin kerta kerralta vähemmän hellä. Ja hän sanoi että jonain päivänä hän vielä saisi minut sanomaan sen aidon ”rakastan sinua”, ehkä vuoden sisään, hän puhui jotain koko elämästä ja hermostui, hänen totuutensa astui esiin ja tuijotti häntä herkeämättä silmiin. Hän pelkäsi kuitenkin, että se kuluttaisi hänet, että se kuluttaisi suhteemme, eikä hän kestänyt sitä. Hänelle ilmestyi näppylä oikeaan leukapieleen. Siihen.

Hän haukkui minua ylimieliseksi, ironiseksi. Olet menettämäisilläsi minut, hän sanoi. Sinä menetät minut. Minä lähden. Ja päivisin hän yleensä lähti. Vain öisin sielumme vierailivat toistensa luona. Kun hän heräsi, aina ennen minua, hän nousi sängystä rauhallisena ja keitti kahvia. Iltapäivällä kotiin tullessaan hän teki ruokaa ja siivosi asunnon. Ja niin se jatkui. Vihaa täynnä me ryöpytimme ja ryöppysimme, kumpikin meistä asettui saveksi toisen repeämiin. Lempeä ja hikinen tuulenhenkäys painoi sydämissämme. Vasta lapsia, ei vielä edes yhdeksäätoista, emme halunneet huomista, sillä huominen on menetetty tapaus.

Minä en kuitenkaan ollut se, joka lähti. Eräänä iltana, kun olin painautunut hänen vatsaansa vasten. Yritin kuulla jotain, mutta ei ollut mitään, vain pimeyttä ja hiljaisuutta. Hän sanoi, että aikoi lähteä. Ja niin yksinkertaisesti hän otti kauneutensa ja lähti. Siitä lähtien minusta on tuntunut kuin hän olisi nielaissut minut. Hänen kielensä oli tehnyt kaksinaisen tehtävänsä. Yhdellä sanalla hän poisti minut ja yhdellä liikkeellä hän nielaisi minut. Siitä lähtien olen elänyt siellä rakkaani ruumiissa, hän kielensä kosteus kaikkialla kehossani. Kymmeneksi kuukaudeksi olin irrottanut kauneuden mustasta metsästä. Ja kauneus on aina ihmistä suurempi. Kun se otetaan pois, sinusta jää jäljelle vähemmän kuin mitä olet. Minä etsisin häntä. Kaikkialta…

Kameleontit (Χαμαιλέοντες, εκδόσεις Καστανιώτη 2013) on teemaltaan erilainen teos. Se kulkee sukupolvien mukana matkan Kreikan sisällissodasta sotilasdiktatuuriin ja nykyaikaan, jota talouskriisi koettelee. Stamátis on onnistunut luomaan yksilöiden kokemusten kautta kattavan kuvan Kreikan historian vaiheista ja niiden vaikutuksesta ihmiselämään. Se tuntuu omalta osaltaan selittävän tapahtumien kulun traagisten ihmiskohtaloiden kautta, ja hahmojen inhimillisyys vetää lukijaa puoleensa koko teoksen ajan. Ja kuten Bar Floberissakin, mysteeri kehittyy aina kirjan loppuun saakka. Katkelma on kohtaus nykyaikaa kuvaavasta osasta:

Hän tiesi mitä teki. Hän oli tehnyt päätöksen jo päiviä aiemmin. Sitä varten he olivat tulleet kesämökille. Hyönteiset alkoivat pyöriä hänen ympärillään, jotkut jopa pistivät, mutta hän ei kiinnittänyt niihin huomiota, käveli vain eteenpäin aivan kuin olisi tiennyt tarkalleen, mihin oli menossa, kulkien tiettyä polkua. Alastomana hän mukautui, hänestä tuli osa luontoa. Eläin, joka kulki kasvuston siimeksessä. Yksi kuva maailmankaikkeudessa, jossa vallitsee kuolema. Sen kosminen merkitys. Aina tähtien sammumisesta pikkulinnun kuolemaan, kun kotka nappaa sen jossain osissa Espanjaa ja repii kappaleiksi.

On kiihkokin. Luonnon järjestys. Lajien säilymisen edellytys. Olen kuten sypressipuu, kuten kallio, kuten vuorijono. Myös intohimo on olemassa. Hän on unohtanut sen, se nukkuu. Intohimo. Se oli kuitenkin ollut olemassa, kipinöinyt, se oli tehnyt hänet hulluksi. Nyt se on kappaleina. Jopa rakkaus. Mutta että intohimo? Se ei ole koskaan aito, jollei se ole yhteydessä kuolemaan. Hänen intohimonsa nukkuu. Jo vuosien ajan, pyörryksissä. Niin se vain on. Kauniit vartalot ja kauniit sielut rakastuvat. Siinä se. Ihmiset jättävät asioita taakseen. Mitä asioita? Varjoja. Tuhkaa. Rumuutta.

Hän kävelee polkua pitkin. Se kohoaa ylämäkeen. Laki: kuoleman kiihko. Todestrieb. Se katoaa, häviää. Kuin sukupolvet. Hetkellisiä. Uni varjosta. Ei edes varjoa.

Säteitä. Hän toivoisi, että jossakin pihassa olisi köytettynä kaksi hevosta, jotka nyt kyynelehtisivät. Jotka ravistaisivat päitään ja hirnuisivat. Maa ja tuhkaus. Multa. Ylemmäs, vielä korkeammalle. Polku kohoaa. Nyt on jo kylmä, mutta hän ei tunne mitään. Hän tietää, mitä lähestyy. Hän on melkein perillä.

Pian hän on saapunut pienelle aukeamalle. Tuuli on yltynyt. Se puhaltaa. Hän katselee ympärilleen, ei mitään. Ei mitään inhimillistä. Hän seisoo. Kohottaa katseensa. Jotkut pilvet ovat kuin höyrykoneista. Hän seisoo paikallaan. Syvä henkäys. Hiljaisuus. Syvä henkäys.

Häneltä pääsee pidättelemätön huuto. Valtava huuto, sekava, joka kaikuu kaikkialla vuoristossa. Huuto, jonka sisällä olivat kaikki huudot, jotka hän oli päästänyt siitä lähtien kun syntyi. Huuto, jossa ovat kaikki poissaolon harmoniat, yhteydet, taajuudet. Viimeinen huuto.

”AAAAAA!”

Hän huusi niin kauan kuin henkeä riitti. Äännähdykset kuulostivat heikoilta, viimeinen siltä kuin olisi kuollut.

 

Kameleontit kuva

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s