Haastattelu: Menestynyt kirjailija, runoilija ja näytelmäkirjailija Aléksis Stamátis Kreikan kirjallisuudesta ja ihmisestä kriisissä

Teoksissanne näkyy, miten kokenut kielenkäyttäjä olette. Milloin aloitte kirjoittaa? Mikä kirjallisuudenlaji on teille läheisin?

Aloitin kirjoittamisen lapsena. Olin jo koulussa hyvä kirjoittamaan ja herkkänä sieluna raapustelin myös runoja. Kasvoin taiteiden vaikutuspiirissä ja olin onnekas, kun kotonani oli niin hyvä kirjasto. Jo lapsesta antauduin lukemisen syövereihin ja ahmin kaikki klassikot nuoressa iässä. Myöhemmin, kun aloin koota kirjoittamiani runoja, minua kannusti niiden julkaisemisessa tunnettu kreikkalainen runoilija Kóstas Papageorgíou (Κώστας Παπαγεωργίου). Siten, vuonna 1992 julkaistiin ensimmäinen runokokoelmani Maailman nurkka (Κόσμος γωνία). Toinen kokoelmani Sisustussuunnittelu (Αρχιτεκτονική εσωτερικών χώρων) voitti Ateenan kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Minulle vuosi 1996 oli merkittävä, sillä silloin jätin arkkitehtuurin, jota olin opiskellut maisteritasolla yhdeksän vuotta ja joka oli siihen saakka taannut toimeentuloni, ja tein yhdessä yössä päätöksen elää kirjoittamisella, mitä se sitten tarkoittikin. Aivan ensiksi julkaisin ensimmäisen proosateokseni Seitsemäs elefantti (Ο έβδομος ελέφαντας), joka perustui kymmenvuotiseen seikkailuuni alkoholismin syövereissä. Sitä seurasi long seller Bar Flober, joka käännettiin kahdeksalle kielelle. Mitä genreihin tulee, en ole erikoistumisen kannalla, minua kiinnostaa itse elämä. Pidän monista asioista yhtä aikaa ja rinnakkain. En koskaan aloita kirjaa sillä ajatuksella, että tästä tulee esimerkiksi dekkari tai historiallinen teos. Koen sen hyvin rajoittavaksi. Rakastan kieltä, se on meidän raaka-aineemme, aine jolla luomme.

Teoksenne Bar Flober tapahtumat sijoittuvat nykyiseen Eurooppaan, ja siinä on paljon viittauksia aiempiin vuosikymmeniin ja esimerkiksi Beat-sukupolveen, kun tuoreempi teoksenne Kameleontit puolestaan käsittelee Kreikan historiaa aina sisällissodasta nykyisiin kriisin värittämiin vuosiin. Miten aiheet teoksissanne syntyvät? Vaativatko ne paljon taustatyötä ja aiheiden tutkimista?

Voisin aloittaa teosten hahmoista. Innostuakseni työstämään jotain tiettyä hahmoa, minun täytyy nähdä siinä kiinnostavan, kolmiulotteisen ihmisen mahdollisuus.  Tämä tietenkin pitää paikkansa kaikkien maailmamme olentojen kohdalla, kun niitä valottaa tietystä näkökulmasta. Että tarinasta voi tulla tarina, sen täytyy puhua minulle ja minun täytyy nähdä se. Siihen aikaan, kun kirjoitin Bar Floberin, kirjoitin järjestelmällisemmin. Nyt jo vuosiin mikään teoksistani ei ole tullut mieleeni valmiina niin, että sillä olisi alku, keskikohta ja loppu, enkä ole yrittänyt tehdä alustavaa suunnitelmaa tai ajatuskarttaa. Idea ilmestyy jostain aivan itsestään. Mutta että se voisi tapahtua, idean on täytynyt selvitä monien muiden joukosta, sen on täytynyt voittaa ja taistella. Se on ”läpäissyt testin” ja se on hedelmöitetty. Prosessi on kuten raskaus. Hedelmöitystä seuraavat muut vaiheet, kunnes teokselta on aika katkaista napanuora.

Näissä kahdessa minun lukemassani teoksessa, Bar Floberissa ja Kameleonteissa, vaikka ne ovatkin teemoiltaan hyvin erilaiset, on paljon yhtymäkohtia: mies, jolla on viallinen oikea käsi, epätasapaino miehen ja naisen välisessä suhteessa, naisen aseman voimattomuus ja tämän kohtalo keski-iässä. Ovatko nämä aiheita, jotka puhuttelevat teitä?

Minua kiinnostaa itse ihminen. Etenkin ihminen kriisissä. Jokainen ihminen, jolla on tai joka epäilee puutteita itsessään, fyysisiä tai ei. Bar Floberin tapauksessa kyseessä on pieni fyysinen vajavaisuus, jota muut eivät huomaa tai eivät ainakaan välitä siitä, mutta sen kantajalle se on suuri trauma. Se on niitä elämän jälkiä, jotka merkitsevät meidät. Minua kiinnostaa kriisiin joutunut ihmisyys. Pariskunta, joka syö onnellisena aamiaistaan, ei ole kiinnostava aihe, vaikka siitäkin voi löytää aarteita, jos kaivautuu syvälle pinnan alle. Arki on suurin murhaaja.

Opetatte luovaa kirjoittamista nuorille kirjailijoille ja olette edustanut Kreikkaa useissa tilaisuuksissa ulkomailla. Millaiseksi te koette nykykreikkalaisen kirjallisuuden tilanteen tänä päivänä?

Nykykreikkalainen kirjallisuus yritti ottaa ensiaskeleensa syrjäisenä eurooppalaisen kirjallisuuden haarana, tietenkin monine vaihtelevine erikoisuuksineen. Ja se päätyi tyhjiöön joutuessaan kohtaamaan suositut vuosikymmeniä vallinneet stereotypiat, kuten Zorbas, Onassis, sirtaki ja ouzo. Nuoret kreikkalaiset kirjailijat eivät muodosta yhtenäistä ryhmää, jokainen edustaa pelkästään itseään. Mielestäni näiden itsenäisesti  ajattelevien nuorien kirjailijoiden olisi aika löytää autenttisuutensa, eli yhdistää universaalien olojen takaama vapaus oman kotimaansa erikoispiirteisiin, niin että kreikkalainen kirjallisuus voisi ansaita tunnustetun paikan maailmakirjallisuudessa.

Aléksis Stamátiksen (Αλέξης Σταμάτης) teoksessa Bar Flober (Μπαρ Φλωμπέρ, εκδόσεις Καστανιώτη 2012) nuori mies löytää isänsä kirjastoa tutkiessaan käsikirjoituksen, johon hän samaistuu tavalla, joka saa hänet matkustamaan kadonneen kirjailijan jäljillä. Hänen hakuretkensä johtaa lukijan menneisyyden syövereihin ja  useisiin kohtaamisiin, joissa Stamátis pääsee taidokkaasti tulkitsemaan ihmisyyden vaietuimpia ja vaikeimpia puolia. Teos pitää lukijan otteessaan aina viimeisille riveille saakka. Valitsemani katkelma on teoksen alkupuolelta, missä hän alkaa lukea käsikirjoitusta:

(Uusi painos 2012, s.41)

Sininen kirjahylly

Avatessani pohjakerroksen oven vahva tunkkainen haju salpasi hengitykseni. Raotin pientä cour anglaise ikkunaa ja kirosin mielessäni kaikki ne 50-luvun arkkitehdit, jotka olivat jakaneet liike- ja viestintäministerin sementtiset visiot aikakauden rakennustöistä. Pohjakerroksessa oli kolme huonetta, jokin keittiön tapainen ja pieni vessa. Yksi huoneista oli täynnä isäni keräämiä esineitä. Osa niistä oli pakattu laatikoihin, toiset pinottu tammipuisiin arkkuihin. Kirjahyllyt peittivät kahden muun huoneen seiniä, molempien huoneiden keskelle oli asetettu myös poikittain kirjahylly, joka muodosti kaksi käytävää. Sininen kirjahylly erottui joukosta, ei ainoastaan värin ja materiaalin vuoksi – se oli ainut metallinen muiden puisten joukossa – vaan myös mitan. Se oli selvästi korkeampi kuin muut, se ulottui täsmälleen katon kipsireunukseen saakka.

Siniseen kirjahyllyyn isä oli koonnut tekstit, joita hänelle olivat vuosikausien ajan lähettäneet lukuisat kirjailija-ehdokkaat. Arvelin, että joitakin niistä isä ei ollut vilkaissutkaan, ei ainakaan vanhanaikaisia kansioita, joiden solmu vaikutti koskemattomalta. Niistä suurin osa näytti kuitenkin käyneen läpi Lukasin käsittelyn ja tulleen hylätyksi kannustavien kommenttien saattelemana. Ne harvat, jotka isä oli hyväksynyt, yhteensä yhdeksän, olivat löytäneet tiensä lukijoiden käsiin, sillä Markos Lukas oli yksi kirjallisuuden ankarista portinvartijoista Kreikassa, ainakin viiden kuuden vuoden ajan diktatuurin päättymisen jälkeen. Hyväksytyt teokset veivät puolet alimmasta hyllystä, jonka laitaan oli liimattu paperilappu ”Proosa/OK”.

Kamppailuni hylättyjen tekstien massaa vastaan tuntui epäsuhtaiselta. En voinut tietenkään lukea niitä kaikkia, en edes kuvanantavaa katkelmaa jokaisesta. Muutenkin, olisin vaivautunut ainoastaan, jos sotalaivaston joukosta olisi ollut toivoa löytää jokin fregatti, josta olisi myöhemmin tullut kuuluisa, ensimmäisen epäonnisen meritaistelun jälkeen. Päätin aloittaa kirjoittamalla listan kirjailijoiden ja teosten nimistä.

Kahden ja puolen tunnin kuluttua olin käynyt läpi kaikki hyllyt viimeistä lukuun ottamatta. Kaksisataa neljäkymmentäneljä nimeä täyttivät seitsemän sivua muistikirjastani.

Päästessäni ylimmän hyllyn pariin olin jo aivan uuvuksissa. Työskentelyasentonikin oli aivan luonnoton, seisoin tikkailla, availin kansioita vasemmalla kädellä ja kirjasin tiedot oikealla.

Tartuin viimeisen käsikirjoitukseen huojentuneena. Se oli violetissa kansiossa, jonka ympärille oli sidottu sininen nauha. Kannessa ei lukenut mitään, ei kirjan nimeä eikä kirjailijaa. Avasin sen. Kannen sisäpuolelle oli kirjoitettu lyijykynällä: ”Mattheu/Proosa. Hylätty.” Tunnistin isäni käsialan. Sisällä oli suuri kirjekuori, jossa ei myöskään lukenut mitään. Se sisälsi noin kaksi ja puoli sataa tiiviisti kirjoitettua sivua, jotka oli sidottu kirjaksi ohuella langalla. Vaikka käsiala olikin helposti luettavaa, se näytti kummalliselta. Kirjaimet oli kuin veistettyjä, ne kohosivat kuluneelta paperilta. Ensimmäiselle sivulle oli kirjoitettu paksulla mustalla tussilla kirjan nimi, kirjailija ja päivämäärä:

 

Lukás Matthéu

Ateena, 1975

Nimi muistutti minua jostakin. Mattheu… Mattheu… Tietenkin, isä oli puhunut juuri samasta henkilöstä iltapäivällä. ”Maanpetturista”, hän joka ”suolsi käsittämättömiä”, jonka teoksen julkaisemista vastaan isä oli käynyt taistelun Estian kustantamossa. Uteliaisuus valtasi minut. Otin kansion ja laskeuduin tikkailta. Istuin pohjakerroksen ainoalle tuolille ja aloin lukea:

 

ENSIMMÄINEN LUKU

Oral mare

Even neat.

Yhtäkkiä.

Yhtäkkiä on oikea sana. Mielikuvat ilmestyvät kuin osterit ja tarttuvat unen häntään. Räpyttelen ensimmäistä valonsädettä vasten. Kuva irtoaa, putoaa ja hajoaa. Yhtäkkiä.

Miehen yönä, kun naisen vihkimistä loistokkaasti juhlitaan.

Saavun baariin kahdentoista aikoihin. 48. katu. Kyltissä lukee kreikkalaisin kirjaimin Bar Flober. Epäröin ennen kuin nousen portaat. Tuttu tuoksu. Kuin varoitus. Kierreportaat. Tuuletin. Puisia tähtiä, taivaansinisiä ja valkoisia, kuin koukkuja kuperassa katossa. Kuunsirppi. Uhkaava. Laskeva, kurainen vesi. Peilejä, pölyä, raskaita kankaita. Kasveja, tummia kasveja, runkoja ja mustia lehvästöjä, sysimusta metsä. Nousen, olo on epämukava. Ylhäällä ovessa on toinenkin kyltti, tällä kertaa kirjoitus on englanniksi: Bar Flaubert. Yhteys katoaa. Flober vai Flaubert. Nimi kiinnostaa minua. Edesmennyt valkoihoinen eurooppalainen kirjailija New Yorkin sydämessä.

Menen suoraan baaritiskille. Paikalla on paljon ihmisiä, minä en osaa olla ihmisjoukoissa. Aikoinaan en osannut, sillä nyt kaikki sanovat, että pärjään ihan hyvin. Tunnelma on harmaa, savuinen, kuin taistelukentällä. Olin viettänyt taistelukentällä koko viime vuoden. Katseeni kohdistuu heti Andreakseen, paikan kreikkalaiseen omistajaan. Andreas seisoo kutsuvieraiden keskellä ja puhuu tytön kanssa, Andreas vaaleansinisessä kauluspaidassaan, hänen katseensa on syvä ja sininen. Voiko juttukumppania tytöksi kutsua, hänen täytyy olla kolmenkymmenenseitsemän, puolet minua vanhempi, töissä televisiossa. Hänen korvastaan roikkuu suunnaton koru. Lähestyn Andreasta, joka seisoo lasi kädessä. Olen sanomaisillani hänelle jotain, kun edestäni vilahtaa hoikka varjo. En tiedä oliko kyseessä enkeli tai paholainen, minä tartuin siihen hetkeen, se oli pelkkä hipaisu, hiukset heilahtivat kuin ohut harso ilman poikki – ne olivat sysimustat. Hengitän hänen ääriviivojaan niiden kirkkaassa sädekehässä. Vilkaisen salaa: hiukset peittävät puoliksi hänen silmänsä, kolme senttiä – juuri ne kolme senttiä! Kaikki, mitä tarvitsin. Andreas esittelee meidät toisillemme jokseenkin hämmentyneenä. Hänen nimensä on Lito. Hän on kaunis ja hoikka, mutta hän kiristelee suupieliään ujon oloisena. Pitkästä aikaa tunnen sokaistuneeni, jokin kipinöi.  Tunnistan hänen ensimmäisestä liikkeestään vihan. Ensin luulin sen olevan heikkoutta, mutta se oli vihaa, synkkää vihaa, musta vihamassa, yhdessä toisen tunteen kanssa, jota tuskin tunnistin. Olin kohdannut sen tunteen vain kerran aiemmin. Lapsena en ymmärtänyt, luulin olevani syypää huulien kiristymiseen, silmien kipinöimiseen. Se näkyy silmissä, silmien valkuaisissa. Niistä sen näkee. Vihan. Naisilla. Heistä en ole enää vastuussa. Olin päättänyt korvata naisten paikan elämässäni ja kastaa heidät. Antaa heille uudet nimet. Mutta en Litolle. Jutellessamme huomaan, ettei hän katso minua silmiin. Katson häntä meidän puhuessamme ja hänen piirteensä levittäytyivät kaikkialle, hakkautuvat aaltoina kalliota vasten. Se oli sinä miehen yönä, kun naisen vihkimistä loistokkaasti juhlitaan…

Luin ensimmäisen luvun yhdellä hengenvedolla. Hengitin syvään ja jatkoin seuraavaan.

TOINEN LUKU

Nel mezzo del camino di nostra vita

mi ritrovai per una selva oscura,

che la diritta via era smarrita

Dante, Jumalainen näytelmä

(Elomme vaelluksen keskitiessä

ma harhaelin synkkää metsämaata

polulta oikealta poikenneena, suom. Eino Leino)

Kului kymmenen kuukautta. Kymmenen kivistä kuukautta, rakkautemme aallot velloivat lieriömäisen putkiston avanteissa. Voimattomuuteni oli istuttanut sisimpääni pyörrytyksen tunteen. Sillä voimattomuutta tämä rakkaus toi mukanaan, ja minun täytyi suojella itseäni. Minä suojauduin liittämällä palasia yhteen, Lito omistautumalla. Hän alkoi pelätä. Hän näki onnen pilkottavan eikä sietänyt sitä, hän ei tiennyt mitä ihmisten ja onnen summa voisi olla. Häntä vavisutti. Niin hän alkoi hajota, keksi tekosyitä, että minun silmäkulmastani kajastaa epäluottamus. Kosketukset harvenivat. Menneisyydessä en olisi kestänyt sitä. Olin yliherkkä, menin palasiksi. Nyt pysyin kasassa. Rakastellessamme olin kerta kerralta vähemmän hellä. Lito sanoi, että jonain päivänä hän vielä saisi minut sanomaan aidosti ”rakastan sinua”, ehkä vuoden sisään, hän puhui jotain koko elämästä ja hermostui, hänen totuutensa tuli päivänvaloon ja tuijotti häntä herkeämättä silmiin. Hän pelkäsi kuitenkin, että se kuluttaisi hänet loppuun, että se tuhoaisi suhteemme, eikä hän sietänyt sitä. Hänelle ilmestyi näppylä oikeaan leukapieleen. Siihen.

Hän haukkui minua ylimieliseksi, ironiseksi. Olet menettämäisilläsi minut, hän sanoi. Sinä menetät minut. Minä lähden. Ja päivisin hän yleensä lähti. Vain öisin sielumme vierailivat toistensa luona. Kun hän heräsi, aina ennen minua, hän nousi sängystä rauhallisena ja keitti kahvia. Iltapäivällä kotiin tullessaan hän teki ruokaa ja siivosi asunnon. Ja niin kaikki jatkui. Vihaa täynnä me ryöpytimme ja ryöppysimme, kumpikin meistä asettui vuorollaan saveksi toisen halkeamiin. Lempeä ja hikinen tuulenhenkäys painoi sydämissämme. Olimme vasta lapsia, emme edes yhdeksäätoista, emme halunneet huomista, sillä huomista ei ollut.

Minä en kuitenkaan ollut se, joka lähti. Eräänä iltana olin painautunut hänen vatsaansa vasten ja kuuntelin. Yritin kuulla jotain, mutta siellä ei ollut mitään, vain pimeyttä ja hiljaisuutta. Hän sanoi, että aikoi lähteä. Ja niin yksinkertaisesti hän otti kauneutensa ja lähti. Siitä lähtien minusta on tuntunut kuin hän olisi nielaissut minut. Hänen kielensä oli tehnyt kaksinaisen tehtävänsä. Yhdellä sanalla hän poisti minut ja yhdellä liikkeellä hän nielaisi minut. Siitä lähtien olen elänyt rakkaani ruumiissa, olen tuntenut hän sanojensa kosteuden kaikkialla kehossani. Kymmeneksi kuukaudeksi olin pelastanut kauneuden mustasta metsästä. Kauneus on kuitenkin aina ihmistä suurempi. Kun se otetaan pois, jäljelle jää vähemmän kuin mitä olemme. Minä etsisin häntä. Kaikkialta…

Kameleontit (Χαμαιλέοντες, εκδόσεις Καστανιώτη 2013) on teemaltaan erilainen teos. Se kulkee sukupolvien mukana matkan Kreikan sisällissodasta sotilasdiktatuuriin ja nykyaikaan, jota talouskriisi koettelee. Stamátis on onnistunut luomaan yksilöiden kokemusten kautta kattavan kuvan Kreikan historian vaiheista ja niiden vaikutuksesta ihmiselämään. Se tuntuu omalta osaltaan selittävän tapahtumien kulun traagisten ihmiskohtaloiden kautta, ja hahmojen inhimillisyys vetää lukijaa puoleensa koko teoksen ajan. Ja kuten Bar Floberissakin, mysteeri kehittyy aina kirjan loppuun saakka. Katkelma on kohtaus nykyaikaa kuvaavasta osasta:

Hän tiesi mitä teki. Hän oli tehnyt päätöksen jo päiviä aiemmin. Sitä varten he olivat tulleet kesämökille. Hyönteiset alkoivat pyöriä hänen ympärillään, jotkut jopa pistivät, mutta hän ei kiinnittänyt niihin huomiota, käveli vain eteenpäin aivan kuin olisi tiennyt tarkalleen, mihin oli menossa, kulkien tiettyä polkua. Alastomana hän mukautui, hänestä tuli osa luontoa. Eläin, joka kulki kasvuston siimeksessä. Yksi kuva maailmankaikkeudessa, jossa vallitsee kuolema. Sen kosminen merkitys. Aina tähtien sammumisesta pikkulinnun kuolemaan, kun kotka nappaa sen jossain osissa Espanjaa ja repii kappaleiksi.

On kiihkokin. Luonnon järjestys. Lajien säilymisen edellytys. Olen kuten sypressipuu, kuten kallio, kuten vuorijono. Myös intohimo on olemassa. Hän on unohtanut sen, se nukkuu. Intohimo. Se oli kuitenkin ollut olemassa, kipinöinyt, se oli tehnyt hänet hulluksi. Nyt se on kappaleina. Jopa rakkaus. Mutta että intohimo? Se ei ole koskaan aito, jollei se ole yhteydessä kuolemaan. Hänen intohimonsa nukkuu. Jo vuosien ajan, pyörryksissä. Niin se vain on. Kauniit vartalot ja kauniit sielut rakastuvat. Siinä se. Ihmiset jättävät asioita taakseen. Mitä asioita? Varjoja. Tuhkaa. Rumuutta.

Hän kävelee polkua pitkin. Se kohoaa ylämäkeen. Laki: kuoleman kiihko. Todestrieb. Se katoaa, häviää. Kuin sukupolvet. Hetkellisiä. Uni varjosta. Ei edes varjoa.

Säteitä. Hän toivoisi, että jossakin pihassa olisi köytettynä kaksi hevosta, jotka nyt kyynelehtisivät. Jotka ravistaisivat päitään ja hirnuisivat. Maa ja tuhkaus. Multa. Ylemmäs, vielä korkeammalle. Polku kohoaa. Nyt on jo kylmä, mutta hän ei tunne mitään. Hän tietää, mitä lähestyy. Hän on melkein perillä.

Pian hän on saapunut pienelle aukeamalle. Tuuli on yltynyt. Se puhaltaa. Hän katselee ympärilleen, ei mitään. Ei mitään inhimillistä. Hän seisoo. Kohottaa katseensa. Jotkut pilvet ovat kuin höyrykoneista. Hän seisoo paikallaan. Syvä henkäys. Hiljaisuus. Syvä henkäys.

Häneltä pääsee pidättelemätön huuto. Valtava huuto, sekava, joka kaikuu kaikkialla vuoristossa. Huuto, jonka sisällä olivat kaikki huudot, jotka hän oli päästänyt siitä lähtien kun syntyi. Huuto, jossa ovat kaikki poissaolon harmoniat, yhteydet, taajuudet. Viimeinen huuto.

”AAAAAA!”

Hän huusi niin kauan kuin henkeä riitti. Äännähdykset kuulostivat heikoilta, viimeinen siltä kuin olisi kuollut.