Konstantínos Hatzinikoláou: ”Elokuvan rinnastaminen kirjaan, jota katselijalla on oikeus lukea, on kuin sytyttäisi kaksi valonheittimistä voimakkainta, että kaikki puoleni saattaisivat siten tulla esiin.”

 

Pyysin haastattelun kirjailijalta ja taiteilijalta Konstantínos Hatzinikoláou (Κωνσταντίνος Χατζηνικολάου), jonka teos Jaakob (Ιάκωβος, Εκδόσεις Αντίποδες 2016) sai parhaan esikoisteoksen palkinnon Kreikan kirjailijoiden liitolta viime vuonna, 2017.

Kirjan alussa nimettömänä koko teoksen ajan pysyttelevä mies herää autosta, jonka tuulilasi on mennyt rikki. Hän päätyy kylään, jonka aika on jättänyt, jonka olemassaolossa on jotain hyvin erillistä ja pysähtynyttä. Hän päätyy asumaan Jaakobin taloon ja tutustuu asteittain tämän ja ympäröivän kylän elämään. Kerronta on valon ja varjojen leikkiä tilassa, jossa kommunikointi rajoittuu usein eleisiin ja liikahduksiin. Lukija on kamera, joka seuraa hiljaisen maiseman tapahtumia, leijuu kylän yllä.

Olet työskennellyt paljon elokuvan parissa. Voitko kertoa tästä työstäsi? Miten päädyit kirjoittamaan romaanin?

Siinä kävi itse asiassa päinvastoin. Päädyin elokuva-alalle, sillä olin varma, etten osaisi kirjoittaa. Ajan myötä olen todennut, että en oikeastaan osaa kumpaakaan, ellen tee niitä yhtä aikaa tai edes peräjälkeen: hyppään aina välillä elokuvasta kirjallisuuteen, pakenen kirjallisuutta voidakseni palata elokuvan pariin. Yhä uudelleen.

Aivan kuin asuisi kahdessa asunnossa.

Ehkä se onkin syy sille, että yhdistäessäni elokuvan ja kirjallisuuden installaatioihini – sana on vähän yliampuva niitä kuvaamaan – tunnen oloni vaivautuneeksi, mutta vapaaksi. Elokuvan rinnastaminen kirjaan, jota katselijalla on oikeus selailla (ja tietenkin lukea), on kuin sytyttäisi kaksi valonheittimistä voimakkainta, että kaikki puoleni saattaisivat siten tulla esiin.

Yleensä elokuvani eivät ole yli kolme minuuttia pitkiä, ne ovat siis filmikasetti Super 8:n mittaisia. Ne ovat mykkiä dokumentteja, kuin pieniä eleitä tai paremmin sanottuna, lauluja ilman kertosäettä.

Työskentelin vuosia lyhyen mitan asettamien rajoitusten (ja vapauksien) säännöillä, ja lopulta se alkoi tuntua tukahduttavalta. Lyhyt mitta ei sallinut kontrollin menettämistä. Siksi siirryin pidempään mittaan.

Miksi en sitten päättänyt kuvata pitkää elokuvaa? Pelkään, että juuri niin päädyin tekemään.

Ketkä ovat lempikirjailijasi? Keneltä olet saanut vaikutteita?

Uskon, että olen saanut vaikutteita kahdelta eri kirjailijaryhmältä. Ensimmäisen ryhmän tunnen hyvin – jos siis tunnen jotain hyvin – he ovat rakkaimmat kirjailijani. He vaikuttavat tasapainooni. Toista ryhmää tunnen hyvin vähän. Siihen kuuluu kirjailijoita, jotka ovat vaikuttaneet minuun pinnallisella tasolla, lähinnä silittelen heidän teostensa kansia. En osaa vielä sanoa, kummalla ryhmällä on suurempi valta minun tapaani kirjoittaa. Uskon, että hyvä lähestymistapa olisi antautua minulle keskeisimpien kirjailijoiden vaikutuksen alle, ja antaa kirjailijoiden, joista en välitä tai jotka koen tylsinä, turmella sisimpäni – se on oikeastaan ihan sama asia.

Tänään lempikirjailijani ovat kolme sveitsiläistä: Robert Frank, Dieter Roth ja Robert Walser.

Ainoastaan kolmas heistä on puhdas kirjailija. En tosin menisi vannomaan.

Teoksessasi ”Jaakob” näkyy selvästi eurooppalaisen elokuvataiteen vaikutus. Osaisitteko kuvitella sen myös käsikirjoituksena?

Vaikka puolustaisinkin sitä, mikä on päivänselvää, sallikaa minun säilyttää varautuneisuuteni.

Minun täytyy tunnustaa, etten pidä termistä ”eurooppalainen elokuvataide”, sillä se vihjaa ”laatuun” ja laadussa on aina jotain suljettua ja vulgaaria. Se jättää ulkopuolelle joitain piirteitä, jotka ovat ainakin minulle elintärkeitä: hölmöilyn, vaivautuneisuuden ja tyhmyyden.

Minusta olisi mukavaa ajatella, että näen siinä ”monipuolisesti maailmanlaajuista elokuvataidetta”, vaikka nyt jälkeenpäin ajatellen, siihen kuuluvat vain neljä elokuvaa: yksi Jean Vigon, yksi Stavros Tornén jne.

Jos Jaakob muistuttaa eurooppalaista elokuvaa, koen sen epäonnistumisena. Tietenkin toivoisin sen kantavan kaikki niitä heikkouksia, jotka koetaan eurooppalaisen elokuvan piirteinä, mutta iloitsisin kuitenkin, jos se olisi onnistunut varastamaan jotain amerikkalaisen elokuvan keveydestä, vältellen – tai ehkä himoiten – sen onttoa puolta.

En ole koskaan kirjoittanut käsikirjoituksia, vaikka uskonkin että Jaakob on elokuva. Tarkoitan, että se on sanoin kuvailtu elokuva. Huomasin sen, kun teksti oli loppuvaiheessa. Silloin totesin, että minulla oli mukanani kuvausryhmä, jota kohtelin kaltoin ja jonka palkkiot unohdin maksaa – ihan oikeutetusti.

Jos joku siis päättäisi filmata Jaakobin, hän voisi luoda ainoastaan kopion. Ja sitä en toivoisi.

Teoksenne sai Kreikan kirjailijoiden liitolta parhaan esikoisteoksen palkinnon viime vuonna (2017). Miten kirjallisuudella menee tämän päivän Kreikassa? Miten vaikeaa on nuorille kirjailijoille aloittaa uransa kirjallisuuden parissa?

En seuraa kreikkalaista kirjallisuutta kovin läheltä, sillä siten päätyisin lukemaan ainoastaan tuttujen kirjoituksia. Pidän mieluummin etäisyyttä, piilottelen tähystystornissani ja siellä nauran, vihastun, kadehdin ja itken – varmaankin juuri tässä järjestyksessä.

Ja tähystystornini on ihan mukava.

On voimistavaa elää kahdeksanvuotiaan pojan kanssa, joka ei koskaan epäröi kammeta minua kirjallisuuden yksitotisesta maailmasta. Niin hän muistuttaa minulle, että on hyvä etsiä myös sanojen vierestä, eikä välittää itse sanasta.

Minulta kului 25 vuotta toteuttaa suunnitelma, joka syntyi eräänä tylsänä päivänä, kun makoilin kouluni kirjaston matolla. Minun piti keksiä itseni uudestaan. En osannut kirjoittaa hyvin, pidin matematiikasta, kieleni oli rikkinäinen – ja on se vieläkin. En tiedä, mitä tapahtui, ja päädyin siihen päätökseen. Mikään ei ole helppoa. Mutta ei vaikeaakaan. Oli miten oli, vielä en ole onnistunut saavuttamaan mitään.

DSC_0025

 

VI

Vastaanotto

Pitkä ja lyhyt – Pussukka

Nokat – Sofía korkeuksista – Pyykit

Mies ja kärryt

 

Koputukset muuttuivat yhä vaativammiksi.  Lääkäri joutui keskeyttämään työnsä kellarissa ja nousi portaat selvästi ärsyyntyneenä. Hän tarttui kahvaan, sulki luukun takanaan, peitti sen nukkamatolla ja valmistautui: hän puisteli kätensä, napitti valkoisen vatsakummun kohdalta kiristävän takkinsa ja käänsi avainta lukossa. Pojat nähdessään hän kuitenkin pettyi.

He olivat tukkiutuneet ovensuuhun rinta rinnan, toinen oli pitkä ja toinen lyhyt, molemmat tärisivät samalla tavalla. Heidän sietämätön hätänsä oli pureutunut luihin ja ytimiin. He olivat odottaneet oven takana jo jonkin aikaa, välillä sitä oli koputtanut pitkä poika ja välillä lyhyt, kunnes pitkä oli painanut otsansa puista ovea vasten pyörtymäisillään ja lyhyt, jolla oli vielä vähän voimia jäljellä, oli vetänyt tämän taaksepäin ja muutaman sekunnin kuluttua avaimen kuului lukossa ja ovi aukesi.

Lääkäri tuijotti heitä tiukasti ja nuoret vastasivat katseeseen silmillä, jotka olivat niin syvällä kuopissaan, että tuskin näkyivät. Ne näyttivät huuhdelluilta ja tyhjiltä kuin lähteet, joihin valo ei ole koskaan osunut. Heillä oli yllään verkkarit, heidän partansa olivat lian jähmettämät, paikka paikoin partakarvojen sekaan oli työntynyt kuraa. Lääkäri veti heidät sisään, ja he hoipertelivat huoneeseen. Sitten hän työnsi päänsä ulos ovenraosta, vilkaisi tielle ja läjäytti oven kiinni hermostuneena. Hän meni työpöytänsä taakse ja otti sen pöytälaatikosta kirjekuoren. Hän siirtyi äreänä työtason ääreen, sytytti valon, repi kuoren auki ja kaatoi jauhetta pieneen lusikkaan. Hän lisäsi siihen muutaman pisaran vettä hanasta.

Kun jauhe alkoi pulputa, hän siirsi sen pumpulilla neulan sisään. Nuoret odottivat häntä      malttamattomina ja hypähtelivät tasajalkaa kiihkossaan. Lääkäri asetti neulan lähelle käsivartta. Hän nosti pitkän pojan hihan ylös ja tunnusteli tämän käsivartta.

– Rauhoitu, hän sanoi.

Hän painoi verisuonta sormellaan. Suoni pullistui esiin ja lääkäri iski neulan kiinni. Hopeinen neste lähti läpinäkyvästä putkilosta. Pitkä poika sulki silmänsä. Lääkäri veti neulan suonesta ja tarttui lyhyen pojan käsivarteen. Hän pisti tätäkin. Pojan kasvot synkistyivät annoksen liukuessa hänen sisäänsä. Lääkäri veti neulan ulos. Pitkä poika liikahti kohti lattiaa. Suuri aalto olisi iskeytynyt hänen kengänpohjiinsa, ellei lyhyt poika olisi tukenut häntä käsivarresta. Lääkäri palasi työpöytänsä luo ja otti laatikosta pienen pussukan. Hänen otsalleen oli kohonnut hiki. Pojat huojuivat seisaallaan ja puutumisen tunne oli levinnyt heidän kehoihinsa kuin hiekka. Lääkäri lähestyi lyhyttä poikaa, ojensi tälle pussukan, ja tämä kaivoi rahat verkkareidensa taskusta. Lääkäri laski ne ja työnsi ne sitten takkinsa taskuun. Hän palasi pöytänsä ääreen ja istui rennosti toimistotuoliinsa.

– Alkakaa vetää, hän sanoi.

Kun nuoret olivat sulkemassa ovea, hän huusi heidän peräänsä:

– Te itse sitten vain nenän kautta, onko selvä?

Sitten hän mutisi hampaidensa välistä:

– Ääliöt.

Nuoret astuivat ulos. He olivat jo alkaneet tapella annoksesta, ensin se oli lyhyen pojan käsissä, sitten pitkän, heidän laahaavat jalkansa näyttivät keskipäivän auringon laskeutuessa tiheiköltä hohtavia puunrunkoja tien pinnassa. He kävelivät nääntyneinä, kunnes löysivät rauniot, joiden nurkkaan he kellahtivat ja nukahtivat. Iltapäivä lähestyi, kun pitkä poika heräsi ja avasi pussukan. Lyhyt nukkui vielä. Hän kaivoi taskustaan palan foliota, kaatoi jauheen sen päälle ja sulatti sen sytyttimellään. Sitten hän tarttui neulaan, jonka oli napannut salaa lääkärin vastaanotolta. Hän asetti annoksen neulaan ja etsi suonta painellen nahkaansa melkoisen ajan, ja heti sen löydettyään iski neulan siihen viistossa. Suoni oli rikkoutumaisillaan ja hohti kuin halkaistu käärme. Lyhyt poika nukkui hänen vieressään tietämättömänä.

Kun pojan silmäluomet alkoivat tuntua raskailta, keltaiset renkaat hänen iiristensä ympärillä voimistuivat entisestään ja hetken ajan ne näyttivät leiskuvan.

Sitten silmät sinetöityivät kiinni.

Pitkän pojan käsi jäi koholle ilmaan ojentuneena, anovana, neula roikkui nahassa kiinni. Sitten hän rentoutui ja käsi putosi hänen jalkojensa väliin. Hetkeä myöhemmin hän romahti kokonaan ja kaatui naama edellä maahan, herättäen näin lyhyen. Lyhyt poika nousi ylös, huomasi pitkän ja yritti saada tämän tajuihinsa. Hän pyyhki hiekan tämän naamalta ja veti luomia ylöspäin. Hän halusi sanoa jotain, mutta sillä hetkellä hänen mieleensä ei tullut mitään. Luomet eivät auenneet ja ripset olivat sekoittuneet toisiinsa.

Lääkäri ei tietenkään tiennyt tästä kaikesta mitään.

Päästyään viimein eroon nuorista hän huokaisi helpottuneena. Hän kaivoi setelit taskustaan ja heitti ne avonaiseen vetolaatikkoon. Hän nousi ylös, pesi kätensä huolellisesti lavuaarissa, eteni raskain askelin ja työnsi oven auki työpöytänsä takana. Huoneessa oli vain heteka ja pieni yöpöytä. Keskipäivän voimakas valo työntyi huoneeseen ikkunasta ja iskeytyi vuodevaatteisiin. Lääkäri istui patjalle, joka upotti hänen painonsa alla. Hän otti yöpöydältä lasin seisonutta vettä. Hän joi kulauksen ja ehti nähdä ennen kuin kävi pitkälleen läheisten talojen savuavat piiput, jotka toivat ilmaan lempeän kotien lämpöön sekoittuvan tuhkan tuoksun. Naapurusto oli harvaan rakennettu ja siisti, kadut oli kivetty, missään ei ollut lantakasoja, sillä eläimet eivät yleensä kulkeneet siellä asti. Savu nousi korkealle ilmaan ja hajosi. Lääkäri jätti lasin kädestään, ja kun hän oli valmis nukahtamaan, hän kuuli äänet.

Nyt hän on polvillaan sängyllä, nojautunut ikkunaan, katselee varpusia ikkunalaudalla. Ne visertävät märkien pesiensä oksien lomaan käpertyneinä. Ne räpyttelevät siipiään, niille on kuitenkin liian aikaista lentää. Lääkäri avaa ikkunan, ojentaa kätensä koskettaakseen kevyesti niiden lämpimiä päitä, ja poikaset nipistelevät hänen kämmentään nokillaan. Peloissaan ne alkavat visertää yhä hurjemmin ja sitten yksi niistä tarttuu voimalla lääkärin sormeen. Nestemäistä kupolia muistuttava pisara muodostuu hän etusormensa päähän. Ovelta kuului taas kolkutus. Lääkäri sulkee ikkunan nopeasti ja laskeutuu sängyltä.

Jos jollakin olisi mahdollisuus katsella ylhäältä päin, hän näkisi lääkärin avaavan oven, jonkun odottamassa ulkopuolella, lyhyen ja pitkän pojan raunioissa ja Sofían kävelemässä hermostuneen oloisena ei niinkään kaukana, heidät kaikki kuin pienet kirput kiinni toisissaan läpinäkyvällä narulla, hän näkisi myös kylän kokonaisuudessaan, tiheään ja harvaan asutetut alueet, alueet, joissa talot ovat vieri vieretysten, harvempaan asutetut naapurustot, lääkärin vastaanoton läntisellä puolella, Jaakobin talon itäisellä puolella, kafenion, hökkelin kukkulan huipulla, pellon etelässä, kaikki kapeat kujat ja hedelmättömät pellot, ruskeaa nahkaa muistuttavan kuran, vuoren kuin kivisen jousen luoteessa, uudelleen kerääntyvät pilvet, ja jos se joku sukeltaisi ja laskeutuisi kohti maata, Sofían korkeudelle, hän näkisi miten mustat kengät heiluivat hänen jaloissaan, ne olivat ainakin pari numeroa liian suuret, ja niitä pitelevät nauhat kuin nuhraantuneet holvikaaret, hänen maalaistyylisen tiukan hameensa, joka kuitenkin jätti polvet paljaiksi, miten kaikki hänen nivelensä olivat paljaana tuulen armoilla, valkoiset sukat rutussa nilkkojen alapuolella, ranteet kananlihalla, pörröisen pusakan hihat rullattuna kyynärpäiden yläpuolelle ja kiiltävät kasvot, joiden kiiltoa muutamat näppylät vielä lisäsivät, nenän, joka oli kuin pienen kauniin porsaan, pienet sieraimet soikeat kuin pavut, ne sykkivät hänen nopean hengityksensä tahdissa, miten Sofía kaivoi takkinsa taskusta jo käärityn tupakan, imeskeli sitä jonkin aikaa ennen kuin sytytti sen ja miten tupakan purut olivat tarttuneet hänen hammasväleihinsä, miten ensimmäiset tuprahdukset lähtivät hänen huuliltaan, kun hän karisti tuhkan maahan, hän oli pysähtynyt nurkkaukseen, nojasi selkänsä seinään lähellä niitä raunioita, mihin lyhyt ja pitkä poika olivat käpertyneet, kyyristyneet nääntyneinä ja kykenemättöminä mihinkään, kaksi kerää verta ja luita, vähän ennen kuin pitkän naama törmäsi maan pintaan.

Kun hän avasi haan, äiti oli pihalla ripustamassa pyykkiä. Hän ei kääntynyt katsomaan tyttöä. Hän nosteli vaatteita saavista, puristi niitä niin kovaa kuin pystyi luisevilla käsillään ja levitti ne pyykkinarulle. Laskeva aurinko iskeytyi ilmassa marssivaan rääsykulkueeseen ja valaisi sen.

Sofía meni sisään, otti hiilihangon ja tökki edellisen päivän hiiliä. Hän aikoi sytyttää kamiinan. Sittemmin pilvet kaikkosivat ja esiin pilkisti taivas, joka oli saanut vetisen punaisen sävyn. Heti kun aurinko katosi, taivas mustui ja pimeys tuli kuin tyhjä musta kuva, joka suli valkoisen kuvan sisällä, joka oli sekin tyhjä, kunnes tähdet ilmestyivät.

Sofía lämmitteli tulen edessä.

Iltapäivän päättyessä tuotiin kärryt ja pitkä poika heitettiin niiden kyytiin. Lyhyt poika silitteli ystävänsä suonia väsymättömänä, lakkaamatta. Pitkän pojan silmät olivat kiinni. He lähtivät liikkeelle ja kulkivat kylän ulkopuolelle. Kärrymies veti puisia kärryjään, lyhyt poika käveli rinnalla kumarassa, yhä aineissa, hän alkoi tulla tajuihinsa vasta illan hämärtyessä. Yö lähestyi jo, heitä valaiseva valo oli enää vähäinen.

Kärrymies palasi kotiinsa tavallista myöhemmin, pysäytti kärryt oven eteen, ja vaikka olikin näännyksissä, päätti puhdistaa kärrystä pitkän pojan jättämät merkit. Hänestä oli jäänyt kaikkialle pistävä haju. Kärrymies huusi vaimonsa paikalle.  Vaimo ilmestyi ovelle, ja hän pyysi tätä tuomaan vettä. Tämä palasi paljua pidellen ja heitti höyryävän veden lautojen päälle. Muutaman sekunnin ajan kärry tulvi kuin oja ja he alkoivat yhdessä miehen kanssa hinkata lautoja kahdella rievulla. Kärrymies lopetti homman nopeasti, nojasi kärryjen puiseen reunaan ja kertoi vaimolleen, mitä oli tapahtunut, ja tämä oli kuuntelevinaan häntä, vaikka ei oikeasti ollenkaan kuunnellut, hän oli yhtä väsynyt kuin miehensäkin ja hänellä oli koko ajan mielessään ruoka, joka oli lämpiämässä tulella, se oli ainut asia, mistä hän välitti. Hän tunsi kätensä voimattomiksi ja ohuiksi kuin kuidut, katkeamaisillaan paineesta. Sisällä hän nosti kannen kattilan päältä, laittoi miehensä lautaselle ruokaa ja tämän syödessä hän meni makuuhuoneeseen, riisuutui ja kävi makuulle. Mies aikaili keittiössä poltellen ja muistellen tapahtunutta. Hän ajatteli taas pitkää poikaa, joka oli kankea kuin keppi, ja lyhyttä, joka oli varmaan löytänyt jonkun yösijan ja muisti sitten vaimonsa, joka odotti häntä alastomana vuoteessa.

Kärryt olivat ulkona pestyinä ja kylmyys oli levinnyt niiden ylle, kietoen niiden työntövarret ja renkaat routaan.

Luvun VI loppu

 

 

Antipodes on uusi kustantamo, joka on julkaissut erittäin kiinnostavien nuorten kreikkalaisten kirjailijoiden teoksia ja huolellisesti valittuja käännöksiä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s