Kun sokea kaapataan. Novelli ja haastattelu EUPL-palkinnon voittaneelta kirjailija-käsikirjoittajalta Kállia Papadáki

dendritew_papadaki_polis

Kállia Papadáki (Κάλλια Παπαδάκη) syntyi vuonna 1978 Kreikassa. Hän opiskeli taloustieteitä Yhdysvalloissa. Hänen ensimmäinen teoksensa oli novellikokoelma Sisäpihan ääni (Ο Ήχος του Ακάλυπτου, 2009), jonka kirjallisuuslehti Diavazo palkitsi parhaana esikoisteoksena vuonna 2010. Papadákin runoja on nähty kirjallisuuslehdissä ja hän julkaisi kokoelman vuonna 2011. Sittemmin hän kirjoitti paljon julkisuutta saaneen ja EUPL-palkinnon (European Prize for Literature) voittaneen teoksen Dentriitit (Δενδρίτες, Εκδόσεις Πόλις 2015).

Mikä innoitti sinut kirjoittamaan tarinan teoksessa Dendriitit? Mikä on suhteesi Yhdysvaltoihin, mihin tapahtumat sijoittuvat?

Tukeuduin Amerikan opiskeluvuosieni kokemuksiin ja halusin kirjoittaa siitä, miten helposti vaatimukset ylittivät omat edellytyksemme, miten helposti sitä nöyrtyy odotustensa alla eikä onnistu pärjäämään sosiaalisesti ja taloudellisesti. Halusin kirjoittaa ihmisistä, jotka yrittivät elää amerikkalaista unelmaa, mutta eivät onnistuneet tavoitteissaan, tekivät virheitä yrittäessään tehdä oikeat valinnat.

Teoksesi Dendriitit sai EUPL-palkinnon viime vuonna (2017). Kuinka paljon palkinto on vaikuttanut teoksen kansainvälistymiseen? Millaisen vastaanoton se on saanut maissa, joissa se on käännetty?

Palkinto toimii toisaalta kuin passi ja toisaalta kuin laatutodistus. Kirjaa käännetään jo yhdeksälle kielelle. Se ilmestyi äskettäin Serbiassa ja maaliskuussa se ilmestyy Ranskassa. Nyt voin siis vain odottaa. On todella mielenkiintoista nähdä, miten siihen suhtaudutaan ulkomailla.

Käytät teoksessa Dendriitit tiivistä ja kiivasta kieltä. Oletko saanut vaikutteita muilta kirjailijoilta? Mitä luet eniten?

Olen pääasiassa lukija. Luen paljon enemmän kuin kirjoitan. Minuun ovat varmasti vaikuttaneet suuret aikalaiset ja vanhemmat proosakirjailijat Amerikassa (Faulkner, Steinbeck, E.L Doctorow, Updike, Roth, Ford), Venäjän klassikot (Dostojevski, Tolstoy, Turgeniev) sekä Euroopan 1900- ja 2000-lukujen suuret nimet (Thomas Mann, Joseph Rot, Thomas Bernhard, Stefan Zweig, Hans Fallada).

Tähän mennessä olet kirjoittanut runoja, novelleja ja proosateoksen. Kirjoitatko jotain tällä hetkellä?

Kirjoitan käsikirjoitusta elokuvaan, joka perustuu novelliini nimeltä Neljänkymmenen päivän kuluttua (Σε σαράντα μέρες) kokoelmasta Sisäpihan ääni (Ο Ήχος του Ακάλυπτου, 2009). Elokuvan ohjaa Pénni Panajotópoulou (Πέννυ Παναγιωτοπούλου).

 

Teoksen Sisäpihan ääni ensimmäisestä novellista:

Sokkotreffit 

Yksittäinen tapahtuma on todellisuuden mahdollinen versio. Harvemmin itse todellisuus. Todennäköisesti tapahtuman ja todellisuuden yhteensovittamiseen tarvitaan paljon mielikuvitusta. Yleensä jotain puuttuu. Tässä tapauksessa raikas ilma.

En kuule meteliä. Tänään kun ei tuule. Roska-auto kävi puoli tuntia sitten. Kuulin, miten roska-astiat kirskuivat matkalla, ainakin kuusi tai seitsemän säiliötä kaatoi sekalaisen sisältönsä auton nieluun. Paljon roskaa. Ehkä jossain keskustan alueella, missä on paljon liikkeitä. Viimeinen auto lasketteli ohi viisi minuuttia sitten. Yksikään autoista ei ollut vonkaissut vaihteita vaihtaakseen. Ylämäki ei käy kyseeseen. Tie on suora ja sileä, ehkä vähän viettävä. Minusta tuntuu, että se on yksisuuntainen. Roska-auto on tukkinut sen. Pari kärsimätöntä kuskia on alkanut tööttäillä vaativasti. Tie on kapea, varmaankin vain yhden kaistan levyinen. Nyt se on tyhjä. Ulkona ei lehtikään värähdä. Minut on tukittu vanhan Ford Tauruksen peräkonttiin. Tunnustelin merkin rekisterikilven vasemmalla puolella ennen kuin minut työnnettiin sisään. En erityisesti vastustellut. Käteni sidottiin selän taakse. Naru hiertää käsiäni, solmu on tiukalla. Minua ei kuitenkaan pelota. Siitä on jo pari tuntia, kun lakkasin pelkäämästä. Pimeys on rauhoittavaa. Keskityn tuntemuksiini. Minulla ei ole vaikeuksia hengittää. Kolarin jälkien ja huonosti tehdyn korjaustyön ansiosta saan kolmesta neljään raikasta henkäystä minuutissa. Vaikuttaa siltä, että olen Sofokles-kadulla. Mausteiden vahvoista tuoksuista ei voi erehtyä. Curry kutittaa sieraimiani. En ole Euripides-kadulla. Siellä mausteisiin sekoittuisi raa’an lihan haju. Pitäydyn Sofokleessa ja vedän pitkän henkäyksen pakistanilaista masala-maustetta.

Yritän kuvitella mielessäni kidnappausten tuoksun. Sitä ei ole helppoa muodostaa. Hiki on varmasti pääelementti. Kaksi, ehkä kolmekin kerrosta hikeä. Se on helppo havaita, siihen ilmestyy jotain kitkerää, kun aikaa on kulunut. Hengityksessä on aavistus kaalia, valkosipulia tai sipulia. Ehkä punajuurtakin. Paljon vihanneksia sekaisin. Ne eivät ole paistettuja, eivät uunissakaan, aivan kuin ne olisivat keittyneet vedessä eivätkä omassa liemessään. Tietenkin! Borssia. Painan mieleeni Venäjän tai jonkin Ukrainan naapurimaan. Minut autoon työntäneen miehen kädet haisivat rahalta. Monien käsien kautta kulkeneen paperin haju on voimakas, ja rahassa on todellakin helposti tunnistettava metallinen tuoksu. Kolmannen miehen kädet haisivat seksiltä. Haju pujahti hetkessä alitajuntaani kuin jokin kaukainen mutta tunnistettava, se painui hänen kämmenestään kasvoilleni eikä minut tarvinnut hetkeäkään epäillä mielijohdetta, jonka se minulle toi. Keho muistaa, sillä on keinot. Järki tekee yhteenvedon. Mitkä palapelin osat olen kerännyt? Venäjä tai jotain sen kaltaista, rahaa, seksiä ja kolme kerrosta hikeä. Kaikki yhdessä, sopivassa suhteessa, muodostavat hyvän käsikirjoituksen.

Olen ollut yli neljä tuntia liikkumattomana peräkontissa. Lasken aikaa vatsani kurinan avulla. Se johtuu nälästä. Minun täytyy napostella jotain neljän tunnin välein. Tarpeeni on lähes mekaaninen, samoin kuin tapani täyttää se. Jos sinulta ei ole koskaan diagnosoitu mahakatarria, et voi kuvitella tunnetta. Jos mahakatarri olisi ajatus, kuvittelisin sen reikäiseksi tyhjiöksi. Nälkä estää minua tekemästä enempää johtopäätöksiä. Jotain erittäin merkittävää puuttuu. Motiivi. Tapauksen syy. En ymmärrä. Päässäni pyörivät erinäiset asiat eivät millään yhdisty. Kello oli noin kymmenen illalla ja kävelin Stadíu-katua kohti Syntagmaa, Koraí-aukion puolella. Jossain puolivälissä, siinä Rex-elokuvateatterin levennystä vastapäätä olevan puistoaukion kohdalla, pysähdyin vetämään henkeä. Tunsin heikon valon ylläni, miten se hyväili kasvojeni piirteitä. Kaivoin taskustani puoliksi syödyn voileivän ja tutkiskelin hengästyneiden aistieni varassa tyhjyyttä. Oli lämmin talviyö, täydellinen haaveilulle. En ehtinyt syödä kolmea haukkausta enempää, kun tunsin lämpimän ja hikisen käden tarttuvan niskaani. En päästänyt henkäystäkään, yllätyin niin pahasti, että pystyin vain puristamaan voileipääni tiukemmin. En onnistunut pelastamaan sitä. Kidnappaajani pysyivät tiukkoina: ei henkilökohtaisia tavaroita mukaan.

Vatsani vaivaa minua edelleen. Yritän ojentaa jalkani, niin paljon kuin voin. Olen uuvuksissa. Pääni tuntuu painavalta. Ilma on tukahduttavaa. Jos suljen silmäni, onnistunko nukahtamaan?

–        Herätä se. Tökkää sitä.

–        Herää!

Räpyttelen silmiäni.

–        Silmät auki!

Räpyttelen silmiäni.

–        Katso tänne helvetin pummi.

–        Katson sinua.

–        Oot niinku et näkisikään.

–        En näe sinua.

–        Se kusettaa. Yritätkö sä kusettaa mua, saatanan kusipää?

–        En näe sinua. Olen sokea.

–        Valehtelee.

–        Puhun totta.

Hiljaisuus valtaa. Minut. Heidät. Tilanne on vaivaantunut.

–        Mitä me sille tehdään?

–        Sulje luukku. Vie se Andreille. Se saa päättää.

Varjot katoavat. Pimeys. Taas. Liike, vaikkakin vain sivuttainen vanhan Fordin seinämiä vasten, muistuttaa minua kivusta. Motiivia ei ole. Ainoastaan vääriä johtopäätöksiä. Väärin mennyt tapaus heille ja hirvittävä todellisuus minulle. Joskus palat eivät loksahda paikalleen. Jotain puuttuu. Tässä tapauksessa minun voimani.

Keskityn tuntemuksiini. Vatsani on piikikäs nyrkki. Jokainen nytkähdys matkalla, kaikki montut, iskevät piikit syvemmälle. Auto pysähtyy. Ja lähtee liikkeelle. Kääntyy oikealle, epäröi, peruuttaa, kääntyy vasemmalle. Kaasuttaa. Jarruttaa. Menetän tajuntani. Pimeys ennen, pimeys jälkeen.

Vimmaisesti kiinni paiskatun oven ääni kaikuu korvissani. Metallinen kaiku toistuu äänestä muodostuneessa pyörteessä. Ovi sulkeutui. Näin sen varjon vilahtavan silmieni edessä. Hetkellisesti kuin aistiharhan. Melkein sokeiden maailmassa se on näkemistä. Kaikki esineet kannattelevat yllään varjoja. Jokaiseen yllättävään tai ei niin yllättävään siirtoon liittyy jonkinasteinen liike. Liikkeeseen sisältyy energiaa, se on sitä lämpöä, minkä tunnet liikkuessa. Mitä odottamattomampi liike on, sitä suurempi on vimma, joten sitä enemmän lämpöäkin erittyy. Kaiken sen tuntee, mitä ei näe. Neljä aistia riittää.

–        Katso tänne.

Räpyttelen silmiäni.

–        Katso nyt tänne, pummi.

–        En näe sinua.

–        En usko.

–        Voit varmistaa asian. Se käy ihan helposti.

–        Minusta kaikki näyttää olevan ihan hyvin.

–        En näe. Sehän on ihan selvää!

–        Ei kuitenkaan sinusta.

Ei tästä tule mitään. Puristan silmät kiinni. Liioittelen ilmeitäni. Ilmaisen vastalauseeni niiden varassa. Sokea totuus. Minä en näe, he näkevät vain sen, minkä haluavat nähdä, sen, mitä he eivät olisi halunneet minun näkevän. Niin yksinkertaista ja epäselvää. Ei, ei tästä tule mitään.

–        Mitä teit siellä puistossa? Halusit urkkia. Se ei ollut hyvin tehty. Et selviä tästä vähällä. Mieheni näkivät sinut.

–        Olin matkalla kotiin. Pysähdyin vetämään henkeä. En nähnyt mitään. Tunsin vain käden painavan minut voimalla maahan.

–        Et siis nähnyt yhtään mitään?

–        Miten voisin? Olen melkein sokea! Näen vain varjoja.

–        Andrei, se kusettaa.

–        En kuseta. En valehtele, voi hitto!

Ensin askeleita. Kolme tai neljä jalkaparia. Sementtilattialla. Pöly kutittaa silmiä. Ne ovat herkät. Jossain taskun uumenissa olisi silmätippoja. Ovi sulkeutuu. Taas. Askeleet kaikkoavat. Nojaan selkäni seinään takanani. Tunnen kosteuden lävistävän takkini. Varastorakennus? En usko. Teollisuushalli. Vanha. Ehkä vanha hylätty tuotantolaitos. Vedän syvään henkeä. Terästä, ruostetta ja hyvä annos pölyä. Alkaa olla kylmä, kun lähestymme aamuyön tunteja. Voi olla, että sataakin. Jostain vetää. Jokin ikkuna ei ole kunnolla kiinni. Yritän tuntea heikon valon kajastuksen. Ryömin sementtilattialla. Osun johonkin metalliseen. Se on kiinteä ja suuri. Kuin kone. Teollisuuskone? Siinä se valo nyt on. Varjot vaalenevat. Vähän kontrastia. Täysikuuhun on enää kolme päivää. Kuulin horoskooppini radiosta aamulla. Se sopi kuin rukkanen tapaukseen: ”Kuluva viikko on täynnä seikkailuja. Varokaa liikkuessanne ja välttäkää pienet haaverit. Täydenkuun jälkeen kaikki muuttuu paremmaksi ja yllättävät kohtaamiset palkitsevat teidät kaksin verroin. Siihen saakka kärsivällisyyttä. Teidän on aika nähdä elämänne eri silmin.” Viimeinen lause osuu.

Vatsaani kouristelee. Sattuu. Yksi väänne saa minut painumaan kaksin kerroin. Andrei. Andrei. Andreeeei. Se on ainut nimi, jonka tiedän. Sen tiedän, sitä huudan. Tietämättömyys on onnea. Siten pysyy perusasioissa. Selviytyminen. Kipu on sietämätöntä. Ovi aukeaa.

–        Mitä haluat? Andrei lähti ulos.

–        Minun täytyy syödä jotain. Vatsani. Sattuu. Paljon nesteitä.

–        Odota.

Odotan. En voi muutakaan. Ovi jää raolleen. Varjot ovat liikkumattomia. Liikkeestä ei ole mitään merkkejä. Viisi minuuttia. Kymmenen. Viisitoista. Montako?  Kipu hellittää. Askelia. Lähellä. Vielä lähempänä.

–        En löytänyt muuta kuin tämän.

Hän ojentaa kätensä minua kohti. En reagoi.

–        Kuuletko?

–        Kuulen.

Ojennan käteni eteeni. Haparoin pimeyttä. Kuin sokeaa järjestelmää näppäimistöllä. Odotan kädet tyhjyydessä roikkuen. Kuin sätkynukke.

Hän kaivaa jotain esiin käärepaperista. Folio menee rikki, siitä tulee kiinteä, karhea pallo, joka putoaa lattialle.

–        Suklaata. Mitä nyt oli jäljellä. Kyllä tällä aamuun asti pärjää.

Hän työntää kovan levyn suuni läheisyyteen.

–        Puraise.

Avaan suuni ja haukkaan hampaillani ison palan. En ole koskaan tuntenut itseäni näin kykenemättömäksi. Pureskelen vesi kielellä. Suklaa sulaa nautinnollisesti suussa. Se huiputtaa tyhjää vatsaani.

–        Syö! Syö eväät. No nyt pitäis loppua jo!

Mies nauraa. Hän usuttaa minut nielemään kaiken, mitä hänen käsissään on jäljellä. Avaan suuni. Ahmin lopun suklaan. Erotan suklaasta hampaillani jäljelle jääneen käärepaperin ja sylkäisen sen maahan. Minulla on vaikeuksia nielaista sellaista määrää kaakaota, joka ei millään sula. Olen tukehtua. Olkoon. Viimeistä suupalaa pitelen pidempään suussa. Ensimmäisellä suupalalla oli valheellisen rauhoittava, lämmin vaikutus. Olen vaikuttunut sen tiiviistä rakenteesta, miten paksu se oli, miten täynnä rasvaa. Paljon maitoa ja paljon voita. Ehkä se oli suklaata vaikeisiin sääoloihin. Kuvittelen punaisen käärepaperin, jossa on ruskean ja keltaisen sävyjä. Jos se olisi maa, kyseessä olisi varmasti jokin Skandinaviassa. Maku ei muistuta minua mistään tutusta. Siinä on pelottava jälkimaku. Melkein häiritsevä, kuin hailakka muistikuva kamalasta painajaisesta.

Silmäluomeni alkavat painua. Jotain painavaa putoaa maahan. En osaa arvioida välimatkaa. Jotain kuormaa tehdään. Minun täytyy olla jossain kerroksessa. Toisessa, korkeintaan kolmannessa. Kaiku saapuu korviini viiveellä, menettää matkalla voimansa. Jotain siirretään vaivalloisesti. Kaikkien laatikoiden välillä on vähintään kaksi ja puoli, kolme minuuttia. Painavia laatikoita. Tonneja laitonta suklaata? Jos kyseessä onkin laittoman, valaan rasvasta tehdyn suklaan maahantuonti? Miten viattomia, laillisesta puhumattakaan, ne suklaat voivat olla? Jos suklaiden sekaan on piilotettu huumeita? Miten suuri heidän koko kuormansa voisikaan olla? Äänet sekoittuvat. He puhuvat ilman minkäänlaisia välimerkkejä, kuin kaikki sanat olisivat kiinni toisissaan. Jatkuva humina käsittämättömiä suoltavista suista, jotka kokeilevat äänteiden eri yhdistelmiä. Kyseessä eivät ole tuntemattomat sanat. En tunne koko kieltä. Silmäni luovuttavat asioiden paineen alla. Niiden sulkeutuessa ajattelen kymmenestä kahteenkymmeneen kieltä, jotka taistelevat keskenään. Mitä realistisin kielitieteellinen taistelu. Jos vesikäärme Hydralla olisi kieliä, se olisi monikielinen. Hymyilen tyytyväisenä sille potaskalle, mitä mieleni suoltaa. Niillä main painan paussia ja antaudun viiden aistin maailmalle.

Jokin tökkii minua. Jokin tökkii minua. Jokin tosiaan tökkii minua. En pidä siitä, että uniini tunkeudutaan.

–        Mitä? Mitä? Mitä?

–        Mitä huudat. Turpa kiinni!

–        Näin unta.

–        Hei Hamid. Näkeekö sokeat unia?

–        Hmm. En mä tiedä. Kysytäänkö Andreilta?

–        Anna olla. Pysy siinä.

–        Nyt sokea puhut mitä sattuu. Mitä sitten näit?

–        Unta. Mikä siinä on outoa? Luuletko, etteivät sokeat näe unia?

–        En mä tiedä.

Aurinko on noussut. Seitsemän, kahdeksan, puoli yhdeksän, en osaa sanoa. Äänet ovat hiljentyneet. Tunnen heidän hengityksensä lämmön huoneessa. Hamid. Pakistan? Täytyy olla. Hänen kehostaan erittyy curryn haju. Hänen ihohuokosensa paljastavat hänet. Toinen. Ei aavistustakaan. Hänen hajunsa on mitäänsanomaton. Se peittyy Hamidin hajuun.

–        Kello on jo yhdeksän.

–        Mitä sitten?

–        Andrei. Ei tule tänne? Onko hän myöhässä?

–        Kohta tulee.

–        Ja tuo?

–        Odotetaan Andreita.

Heidän keskustelunsa yllättää minut. Tähän mennessä en ollut nähnyt kivuiltani ja väsymykseltäni kuin varjoja. Kun etsii merkitystä, sitä keskittyy vain yksityiskohtiin. Siinä unohtaa sitten kaikkein tärkeimmän. Minä olen kyseinen ”tuo”. Ja se ”tuo” on vaarassa. Missä määrin, en osaa sanoa. Voin kuitenkin arvata. Kulkea sokkona. Pisara kylmää hikeä vierii otsaani alas. Tunnen sen saavan valtavat mittasuhteet. Se kulkee otsani yli, vierii leveää nenääni pitkin, laskeutuu leukani kuoppaan, joka tekee siitä erityisen. Kuopasta minulle ovat kertoneet muut. Minä toistan heidän sanojaan. Se auttaa minua pysymään rauhallisena.

Andrei komentaa. Suljetun oven takaa. Toisesta huoneesta. Hänen äänensä ei tee oloani yhtään paremmaksi.

–        Tuokaa hänet toiseen kerrokseen! Ja äkkiä!

Minut nostetaan jalkojeni varaan. Minulla on vaikeuksia seistä niin monen tunnin liikkumattomuuden jälkeen. Polveni koukistuvat. Otan Hamidista tukea. Hän on niin laiha ja heiveröinen! Tunnen, miten hänen hauraat luunsa törröttävät, kun nojaan painoni häntä vasten. Pelkään, että haperrumme rapuissa yhdessä. Hän ohjaa minua hitain ja tasaisin liikkein vastamaalattuun huoneeseen. Maalia on edelleen ilmassa, sen höyryt melkein pyörryttävät. Aurinko lämmittää seiniä ikkunoiden läpi. Valo on niin voimakas, että se nielee kaikki varjot. Peitän silmäni kämmenilläni. Sokeuttavaa!

–        Mikä tuli?

–        Valo on niin voimakas.

–        Totut siihen.

–        Hamid, sinua ei tarvita enää. Mene auttamaan alhaalla.

–        Selvä, johtaja.

Olemme kaksin. Ensimmäistä kertaa. Andrei siirtää tuolia. Kuulen heikon nitinän hänen painonsa alla, kun hän istuutuu. Hän täytyy olla normaalipainoinen.

–        Olet onnekas.

En vastaa.

–        Olet onnekas, sillä työt on tehty. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Johtajat ovat tyytyväisiä. Kaikki meni aivan niin kuin piti.

En vastaa. Tauko. En vastaa. Tauko.

–        Ei pitäisi. Mutta annan sinun mennä. Muistatkin sitten hyödyntää minun suopeuttani. Omaksi parhaaksesi. Älä ilmesty eteeni.

Vastaan.

–        En näe.

–        Näet tai et. Ei minua se kiinnosta. Pysy kaukana, omaksi parhaaksesi. Älä ilmesty eteeni. Toisella kertaa en ole yhtä suopea. Enkä halua poliiseja. Pidä suu supussa ja elät vielä pitkään.

En vastaa.

–        Minä menen nyt. Ennen kuin Hamid lähtee, hän jättää sinut keskustaan. Onnea matkaan, kaveri.

Andrei lähtee. Valo ei ole enää niin häiritsevää. Paljon pilviä? Tietenkin. Rannettani kolottaa. Oikea käsi murtui, kun oli parikymppinen. Keho muistaa. Kohta sataa. Kavala kosteus pystyy kuluttamaan kehon. En voi kuin odottaa. Olen sentään elossa. Näen päivänvalon huomennakin. Mutta vain sen. Ja epäsuhtaisten varjojen kirjon. Maailma on varjojen kokonaisuus. Monta varjoa yhdessä pystyvät muodostamaan pimeyden. Sitten ilta hämärtyy ja varjot pienenevät, ne sulkeutuvat asuntoihinsa ja avaavat televisiot. Television edessä tunnen itseni raivostuttavan kykenemättömäksi. Minulla ei ole kuin korvat. Kaikki kuulostaa niin turhalta, kosketukselta, maulta ja tuoksulta riisutulta. Televisio on minulle vain puhetta. Tuhansissa näkemättömissä kuvissa menetän miljoonia sanoja. Voitan ne takaisin vaikenemalla. Minä vaikenen puheliaasti. Vaiti luon omat kuvani. Hiljaisuus täynnä tapahtumia ja päätelmiä. Henkilökohtainen tapaus.

Vedän syvään henkeä. Taivuttelen polviani, pyörittelen ranteitani, venyttelen niskaani. Samat liikkeet toistuvat. Nyt kun kaikki näyttää lähestyvän ratkaisua, kipu saa uudet mittasuhteet. Sillä on minun kehoni yllään. Tunnen sen musertavan minut jokaisella hengenvedolla. Ovet sulkeutuvat, askelia, ovet avautuvat. Nyt kun kaikki ratkeaa, minulla ei ole kärsivällisyyttä odottaa.

–        Valmis?

–        Etkö irrota naruja?

–        Joo, nyt.

Solmu irtoaa. Haluan huutaa kivusta. Tartun ranteisiini ja painelen haavoja sormillani. Vuorotellen. Saan polttelun jotenkin aisoihin.

–        Tule perässä!

–        Minun pitää ottaa sinusta tukea.

–        Selästä.

–        Okei.

Tartun oikealla kädelläni hänen olkapäähänsä ja seuraan häntä.

–        Hitaammin! En pysty.

–        Okei.

Laskeudumme portaat. Hän antaa minulle kepin. Nyökkään hänelle ”kiitos”. Näkeeköhän hän sen? Vai kulkeeko hän sokkona kuin hyvin viritetty robotti? Menemme sisään autoon. Olen takaistuimella. Ajatukseni laukkaavat. Yritän saada niistä kiinni. Kaikki menee sekaisin: uni, painajainen, vale, todellisuus, tapaus. Yritän löytää jotain, minkä avulla pääsisin irtautumaan tästä pelon leikistä. Liu’utan sormiani istuimen pintaa pitkin. Ne poukkoilevat ajan jättämissä raoissa. Auto juuttuu liikennevaloihin. Teillä on ruuhkaa.

–        Valmistaudu. Viiden tai kymmenen minuutin päästä jäät kyydistä?

–        Okei.

–        Missä paikassa?

–        Sanon sitten.

Etsin lompakkoani takkini povitaskusta. Se on paikallaan. Kohotan keppiä ja pitelen sitä sormillani. Aika kuluu ja hiljaisuus venyy. Sisälläni ja ulkona.

–        Valmis?

–        Joo.

–        Euripides.

–        Selvä.

–        Hyvää joulua!

Vapauden henkäys tuoksuu yhtä ummehtuneelta. Joulupyhät lähestyvät. Niihin on enää viikko. Ojennan jalkani. Seison keskellä jalkakäytävää. Minulla on vaikeuksia hahmottaa, missä olen. Minun täytyy syödä ja juoda jotain. Aivan kuin minua huippaisi. Kaksi paperipussia kulkee vierestäni raapaisten. Ne melkein työntävät minua tieltään. Kuuntelen ympäristöä tarkasti. Tunnustelen liikennettä. Ylitän tien. Seuraan kahta kehoa. Seison tyhjyydessä. Jossain, jossain vastapäätä. Valmistelen sanoja ilmaistakseni epäröintini aiheen:

–        Anteeksi, missä minä olen?

–        Tämä katu on Aiólu, hölmö.

Pahantahtoinen nauru kaikkoaa välimatkan kasvaessa. Kävelen. Nyt kaikki saa merkityksen, syvyys, suunta ja määränpää. Tästä lähtien muisti on ainoastaan tottumuksen aikaansaannos. Minusta voi vielä tulla välinpitämätön kaikkia minua piirittäviä aistimuksia kohtaan. Melkein. Napitan takkini paremmin. Sää on muuttunut huomattavasti. Se sopii juhlavaan tunnelmaan. Olenko ollut poissa päivän? Kaksi päivää? En edes kokonaista päivää. Ehkä yhden päivän. Kuitenkin tuntuu kuin kokonainen viikko olisi kulunut. On maanantaiaamu. Ateenassa, joka lilluu juhlakeitoksessaan. Ihmiset tuhlaavat rahaa, tunteita ja lupauksia. Tunnet sen kadulla, roskamäärässä, televisiossa, ylimääräisissä kaloreissa. Kaupunki valmistelee ylitseampumista.

Avaimet reikään, kolmesataakuusikymmentä astetta oikealle, haju jonka olin jättänyt jälkeeni kaksikymmentäneljä tuntia sitten. Olin lähtenyt kiireellä. Kukaan ei ole täydellinen. Siirrän roskat parvekkeelle. Ensimmäiset pisarat tuoksuvat mullalta ja puulta. Palaan olohuoneeseen ja napsautan sähkötaulusta veden lämpiämään. Juuri kun mietin, mitä kello voisi olla, kirkonkello lyö neljä kertaa. Helppo laskutoimitus. Napsin jotain suuhuni jääkaapista ja keitän kreikkalaisen kahvin. Käyn makuulle sohvalle ja jossain vaiheessa nukahdan. Uneni on syvää. Kostea ilma upottaa minut pimeyteen. Herään ja kello on jo yli kahdeksan. Viereisestä asunnosta kuuluvat uutisotsikot. Aika on sopinut tapaamisen kanssani. Se on säntillinen, onnistuu aina löytämään keinon muistuttaa minua siitä, miten helposti sitä voi kuluttaa. Nousen kummallisen tunnelman vallitessa. Valitsen neloskanavan. Ensimmäiset yksityiskohtaiset reportaasit leijuvat olohuoneeni läpi. Pitelen päätäni. Miten todellinen eilinen oli? Minulla ei ole aavistustakaan. Kosketan oikeaa rannettani. Naarmut eivät ole kadonneet. Minulla on tarvitsemani todisteet. Rauhoitun. Keskityn uutisiin. ”Pääministeri vieraili orpokodissa ja jakoi lapsille lahjoja… talousministeriö ilmoitti perushyödykkeiden hinnankorotuksista… Euroopan keskuspankki huomautti tarpeesta vähentää devalvaatiota euroalueella… terveysministeriö varoittaa vastaavia tahoja ja kuluttajia mahdollisesta geenimuunnellun lihan laittomasta maahantuonnista Kiinasta… poliisi ilmoittaa… rikollisten liiga levittää kauhua Ateenan naapurustoissa.” Maailmassa mikään ei ole muuttunut. Ihmisten pakkomielle samoihin rikollisiin ja laillisiin tottumuksiin tuntuu huojentavalta. Avaan oluen. Rentoudun. Mitä elämästäni puuttuu? Sokkotreffit.

Ilta jatkuu tavanomaisesti. Olut, suihku, tuttu ääni radiossa. Silloin tällöin eilinen ilta tunkeutuu uhkaavasti mieleeni. Olen elossa, se riittää. Viiden päivän päästä lomani loppuu. Palaan toimistoon ja hukun samaan sontaan yhdeksästä kolmeen. Joskus mietin, että sokea järjestelmä ei ole muuta kuin elämäntapa. Rutiini. Avaan toisenkin oluen. Ensimmäiset kuusikymmentä sivua norjalaisesta salapoliisiromaanista. Aika, illan hämärtyessä, kuluu uuvuttavasti, väsyttävästi. Kaikki tottumukseni ovat niin yksitoikkoisia, aina aivan samanlaisia! Kello on vasta puoli kaksitoista ja minusta tuntuu kuin se olisi kolme yöllä. Vaikeita asioita. Nukahdan odottamatta. Uneni on painavaa ja syvää, ajatonta ja väritöntä.

Valo työntyy verhojen välistä. Vielä ei ole aika. Se liukuu sisään ikkunasta ja piirtyy päivän ensimmäisiin varjoihin. Ei vielä.

–        Pring, pring, pring.

Jos en vastaa, minua jäävät vaivaamaan uteliaisuus ja monet kiduttavat vaihtoehdot. Numero on tuntematon. Puhelin soittaa säveltä Madonnan ”Beautiful stranger”. Otan riskin menettää uneni.

–        Haloo.

–        Oikein paljon onnea!

–        Niin, mitä haluatte?

–        Soitan teille Ateenan Elektroniikasta. Voititte juuri mahdollisuuden osallistua arvontaamme.

–        Miten se tapahtui?

–        Vastaamalla puhelimeen.

–        Ahaa.

–        Voitte antaa meille yhteystietonne ja saatte automaattisesti oikeuden osallistua jouluarvontaamme, jonka pääpalkintona on kotiteatteri ja DVD Stadíou-kadun liikkeestämme.

–        Olen sokea.

Olen sen velkaa.  Uteliaisuudesta, joka ei tuottanut tulosta, ja unesta, josta en ehtinyt nauttia.

–        Oletteko varma?

Vielä vaativa. Jokin sisälläni kuohuu yhdeksässäkymmenessä asteessa. Kuin pitkäpiimäinen korina keuhkoissani.

–        Erittäin. Entä te? Ette kai sitten ole?

Lasken kuulokkeen. Hieron silmiäni ja haukottelen. Karkotan ärtymyksen kipinät. Olkoon. Roskat ulos. Jouluostokset kaupasta, leipomosta ja Varvákeios-torilta. Valmistaudun hitaasti, hörpin kahvini, kuuntelen liikennettä kaduilla. Ateena on hukkunut ruuhkaan. Puen päällystakkini ja kaivan lompakon toisen takkini povitaskusta. Laitan sen taskuun ja jokin luiskahtaa ja putoaa kevyesti puiselle lattialle. Haparoin lattiaa. Se jokin tuntuu käärepaperilta. Tuon sen lähelle sieraimiani. Loppu suklaa oli päätynyt takkini taskuun. Miten se oli tapahtunut? Laitan paperin taskuuni, otan avaimet pöydältä ja avaan oven. Lukitsen oven ja menen hissiin. Päivä alkaakin kiinnostavammin.

Pidän talvisesta Ateenasta. ….

 

– JATKUU MAHDOLLISESSA JULKAISUSSA, JOSTA ILMOITAN MYÖHEMMIN!

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s