Haastattelussa kirjailija Jánnis Goranítis: ”Maan vajotessa tähän todennäköisesti pitkäaikaiseen limboon sen asukkaat yrittävät pysyä pinnalla. Aina he eivät onnistu, mutta yrityksen jäljet näkyvät monissa kaunokirjallisissa teoksissa.”

Goranitis

Mistä sait innoituksen kirjoittaa esikoisteoksesi ”24”?

Vastaus ei ole yllättävä, mutta alun perin aloin kirjoittaa tarpeesta ilmaista itseäni fiktion kautta. Kirjoittaessa novelleja kokoelmaan ”24” (Kustannustoimisto Patakis, 2017) totesin, että en halunnutkaan ilmaista omia näkemyksiäni, vaan antaa puheenvuoron sellaisille ihmisille, joita kohtaamme päivittäin mutta jotka kuitenkin jätämme kokonaan huomioimatta. Halusin edes kirjallisuuden tasolla olla yhteydessä ihmisiin, jotka ovat joko aivan erilaisia kuin me tai muistuttavat niin paljon meitä itseämme, ettemme kestä kohdata heitä.

Ei tämä tietenkään ole ensimmäinen kirjani. Kyseessä on ensimmäinen julkaisemani teos. Olin kirjoittanut jo vuosien ajan ennen kuin päätin julkaista tekstejäni. Minua pidättelivät epävarmuus ja itseluottamuksen puute. Olen itseni ja omien tekstieni tiukin kriitikko.

”24” on novellikokoelma, joka kiitää koko Ateenan läpi metron kyydissä. Toisten novellien päähenkilöt ilmestyvät kanssamatkustajiksi toisiin novelleihin, ja kokoelman edetessä monien kanssamatkustajien tarina ja päämäärä selviävät – lukijan tehtävä on oivaltaa yhteydet annetuista vihjeistä. Perustuvatko jotkin yksityiskohdista julkisessa liikenteessä oikeasti kohtaamiisi hahmoihin?

Kansi

Varmasti monissa kokoelman novelleissa on paljon yksityiskohtia ja oivalluksia ”todellisesta” maailmasta. Kokoelman ”24” alkuvaiheessa kirjasin tapahtumia Ateenan ensimmäisen metrolinjan (vihreä linja 1) asemalaitureilla ja junavaunuissa. Jatkossa muistiinpanoni saivat uuden ulottuvuuden, kun aloin tarkastella niitä fiktion näkökulmasta – yritin toisin sanoen keksiä matkustajan tarinan tarkastelemalla hänen katsettaan ja asentoaan, tai loin kokonaisen keskustelun muutaman kuulemani lausahduksen perusteella. Lopullisessa versiossa yritin yhdistää nämä ilmeisen ristiriitaiset ja erilaiset tarinat näkyvin ja näkymättömin punoksin, niin että lukija pääsisi kokemaan ne abstraktina mutta yhtenevänä tarinoiden mosaiikkina.

Työskentelet toimittajana ja kirjoitat mielenkiintoisia ja ajankohtaisia reportaaseja. Miltä Kreikan tilanne sinusta vaikuttaa nykyään? Mitä haluaisit sanoa suomalaisille lukijoille?

Kreikassa eletään äärirajoilla ja yritetään ymmärtää, onko tämä edelleen jatkuva taloudellinen ja sosiaalinen kriisi oire, syy, vai jopa veruke. Maan vajotessa tähän todennäköisesti pitkäaikaiseen limboon sen asukkaat yrittävät pysyä pinnalla. Aina he eivät onnistu, mutta yrityksen jäljet näkyvät monissa kaunokirjallisissa teoksissa.

Minusta olisi mukavaa, jos suomalaiset voisivat lukea enemmän nykykreikkalaista kirjallisuutta. Koska se ei kuitenkaan käytännön syistä ole mahdollista, kannustaisin heitä tutustumaan nykykreikkalaiseen kulttuuriin: jo pelkkä vierailu riittää, vaikka lomamatka. Itse matkustin ihan viime aikoina Suomeen ja huomasin, että Suomella ja Kreikalla on paljon enemmän yhteistä kuin olin kuvitellut. Haluaisin tietää, yllättyykö suomalainenkin samalla tavalla vieraillessaan Kreikassa. Tulkaa siis käymään ja otetaan siitä selvää.

Kaksi novellia kokoelmasta suomeksi:

#17

Monastiráki [kohti pinnan valkeutta 1]

 

Astrid Bengtson on pitkä, hänen ei tarvitse kuin hieman kohottautua varpailleen ja hän näkee lippuautomaatin, kulkee sitä kohti pitkin harppauksin, lukee ohjeet englanniksi, laskee kolikoita taskussaan. Kun hän kumartuu ottamaan lipun automaatin luukusta, hänen hameensa kohoaa vähän polven yläpuolelle ja hänen jalkoihinsa liimautuu katse, – hän ei koskaan välitä kodittomista katseista. Nelikymppinen hörökorvainen mies vilkaisee vielä viimeisen kerran hänen kauniita sääriään kuin hyvästelläkseen, kun Astrid jatkaa matkaansa, hän kulkee aina eteenpäin, poukkoilee hätäisten matkustajien seassa kyynärpäät aavistuksen verran koholla kuin laskettelija, pian hän ymmärtää, että kyseessä on lakko, hän tunnistaa tutuksi tulleen lakkoilmoituksen, jo kahdeksan kuukauden ajan hän on kirjoittanut raportteja maan tapahtumista päivittäin ja lähettänyt ne keskustoimistoon, kopion Ateenan tiimille, varmana siitä, ettei kukaan lue niitä, ajanhukkaa, hän ajattelee aina painaessaan lähetä-painiketta, ajanhukkaa, mutta jonkun täytyy tämä tehdä, hän aina ajattelee, hän ei koskaan lakkaa ajattelemasta.

Junan oranssit ovet avautuvat kitisten, Astrid liukuu sisään mustiin pukeutuneen naisen kannoilla, hän on ensimmäisen kerran junassa, hän liikkuu äärimmäisen vähän Ateenassa, kokouksilta ei jää ylimääräistä aikaa, senkin vähän hän kuluttaa hotellihuoneessa, numero 304, makuuhuone, työhuone, kylpyhuone ja hiljentymishuone, kaikki samassa paketissa, suuresta ikkunasta näkyy säröinen suorakulma taivasta – mitä viisikerroksisen parkkitalon kerrosten väliseen rakoon mahtuu. Samaa taivasta hän katsoo nytkin tunnelien väleihin jäävistä raoista, juna sukeltelee tunnelien pimeyteen kuin rintaa uiden: hengenveto, sukellus mustaan, pimeys, iiris laajentuu, sopeutuu, Astrid sopeutuu, aina hän sopeutuu, uloshengitys, kohti pinnan valkeutta, inhottavaa valkoista, se pakottaa sulkemaan silmät, valo, iiris supistuu, taivaan valkoinen väri sekoittuu vaaleansiniseen, tummuu, tummuu entisestään, jäljelle jää paksu kerros sinistä väriä, luonnotonta, kuin lapsi olisi levittänyt taivaanrajaan sulanutta vahaliitua.

Astrid kulkee eteenpäin, hän kulkee aina eteenpäin, hän on ollut liiketilassa viimeiset neljätoista vuotta, siitä lähtien, kun astui ulos punaisesta Aspön kodistaan, pihaportin kulunut sarana oli jäänyt narisemaan, hän ei sulkenut sitä takanaan, pelkäsi tulevansa huomatuksi, juoksi sitten pikitielle asti, jätti jälkeensä vain punaisen matkalaukun pyörien urat. Hän veti henkeä vasta, kun laiva ankkuroi Karlskronan satamaan ja päätti, että seuraava etappi olisi hänen uuden elämänsä alku. Ja se oli, töitä kahvilassa, töitä ruokakaupassa, kandi: Kansainväliset Suhteet, töitä kampuksen ravintolassa, apuraha, ensimmäinen maisterintutkinto: Ihmismaantiede – miten vaikuttavalta sana hänestä kuulostikaan: ihmisten maantiede, hänen mielensä vaelsi ihmiskehoista muodostetuilla kartoilla – toinen apuraha Washingtoniin, toinen maisterintutkinto: Intelligence Analysis, yhdeksän kuukauden harjoittelu New Yorkissa, töitä pankissa, Zürich, Pariisi, uutinen kuolemasta, pimeys, hengenveto, Frankfurt, ja taas New York. Astrid jatkaa eikä katso taakseen, aina hän jatkaa, Bangok, Reykjavik, nyt Ateena.

Nyt täällä, tässä meluisassa saunassa, kosteassa pyörteessä, joka nielee kaiken ja jossa puhutaan vain säästä – niin, kaikki ovat niin ylpeitä tästä säästä, siitä sattumasta, että he saivat syntyä tälle aurinkoiselle läikälle maapalloa. Hän katselee heitä tuntematta mitään, he ovat toukkia, jotka yrittävät puhkaista omenan kuoren, Greta oli sanonut hänelle ensimmäisessä tapaamisessa ”sinun henkinen elämäsi on kuin omena” ja muodostanut sormillaan ympyrän. ”Sitä kannattaa suojella, älä anna kenenkään puraista sitä”, hän oli taivuttanut peukaloa ja etusormea näyttääkseen, mistä pala oli haukattu. Greta oli ollut hänen psykiatrinsa siitä lähtien, kun hän opiskeli Tukholmassa, nyt jo kuuluisa, helppolukuisen psykologian kirjasarjan ja selfhelp-teosten kirjoittaja, hänen bestsellerinsä Leikkaa nyt itsellesi pala onnen piirakasta! oli pysytellyt myydyimpien listalla yhdeksäntoista viikkoa, se käännettiin kahdeksalle kielelle. Äkillisestä maineestaan huolimatta hän jatkoi edelleen aiempien potilaidensa sessioita, Astridin kanssa Skypen välityksellä, on kiusallista puhua webkameraan, Astrid oli aluksi ajatellut, tottui kuitenkin ajan myötä. Hän aina tottuu. ”Kaikki alkaa päätöksestä”, Greta sanoi, ”kaikki on täällä”, omena katosi, ja hänen keskisormensa siirtyi osoittamaan ohimoa.

Mies, joka oli tuijottanut hänen sääriään, seisoo nyt hänen vieressään, puhuu kovaan ääneen puhelimeen – kaikki kreikkalaiset puhuvat kovaan ääneen, Astrid miettii, valo, kuuma, hän pyyhkäisee hikikarpalon, joka on kihonnut hänen korvanlehdelleen, sukellus, pimeys, hän jättää aina pienen valon palamaan yöksi, yövalo, mies hymyilee hänelle, hän ei välitä, katumuksen häivähdys käväisee hänen vatsassaan, toukka pääsi läpäisemään omenan kuoren. Katumus ei johdu miehen huomiotta jättämisestä vaan siitä, ettei katse imartele häntä. Sukellus, pimeys, häivähdys muuttuu pistokseksi suolistossa, toukka sai jo siivet, uloshengitys, valo, mies sulkee puhelimen, suoristaa hiuksensa, pienet kiharat heiluvat kuin vastasyntyneet käärmeet, hän katsoo taas, vaativasti suoraan silmiin ”Anteeksi, puhutteko englantia?” hän kuulee miehen sanovan, ei käänny edes katsomaan, hengenveto, sukellus. ”Ranskaa?” mies ei luovuta, hän katsoo tätä sivusilmällä, uloshengitys, valo, mies ei näytä lannistuvan hänen välinpitämättömyydestään, pysyy siinä, katselee häntä kuin museoesinettä.

(Y): Muistatko sä kaveri mut?

(F): Muistan joo, mut en tiiä mistä.

(Y): No kokeile.

(F): Anna olla tälleen aamusta.

(Y): Älä ny kaveri pingota.

(F): En mä pingota. Linnastako sä mut tiiät?

(Y): Mistä linnasta?

(F): Jos kerran kysyt, et varmaan oo käyny.

(Y): Porto Leonesta mä sut tiiän.

(F): Hei, kaveri, nyt mä tajusin. Sä oot Maniátiksen veli.

(Y): En oo, mut kyllä mä Maniátiksen tunnen. Kallitheasta.

(F): Mä oon Keratsinista.

Katumus pyörii hänen vatsassaan, päättäväinen kärpänen puoliksi syödyn vesimelonin kimpussa, hän oli puhunut tästä Gretan kanssa, kuten kaikista oireista. ”Kaikessa on myös psykosomaattinen ulottuvuus”, Greta vakuutti. Zürichissä sattuneen hermoromahduksen jälkeen hän oli mennyt yleistarkastukseen, sydänlääkäri oli katsonut Holter-tutkimuksen tuloksia ja tukenut lukulasit paremmin nenänsä päähän: ”verenpaine nousee ja laskee kuin hissi”, oli liu’uttanut pikkusormeaan koko asiakirjan poikki, katsonut häntä lasiensa yli, ”ja pulssi ihan samalla tavalla”. ”Olen ahdistunut luonne”, hän oli vastannut saksaksi ”ja sydämentykytys on psykosomaattinen oire”, ”tekö tämän diagnoosin teitte?” lääkäri oli kysynyt, ironiseen sävyyn, hänen huolellisesti ajellut poskensa olivat saaneet punertavan värin, ”aivan itse?” hymy oli viestinyt hänen varmuudestaan, hän ei pelännyt kohdata sairauksia.

”En itse, psykiatri…” hän oli jättänyt lauseen leijumaan, miettinyt sanoneensa psykiatri eikä psykologi, ”Psychiater” ”Psychologen” sijaan, oli korjaamaisillaan, kun lääkäri oli asettanut stetoskoopin nappulat korviinsa, kuin viestien, ettei halunnut kuulla enää mitään enempää, painanut kylmän metallin hänen vasemmalle rinnalleen, hän oli tuntenut sydämensä sutivan kuin auton lumisessa ylämäessä, ”vetäkää syvään henkeä”, hengenveto, pimeys, yövalo, sinä yönä satoi lunta, mikään ei tuntunut miltään, vain pimeys, sisällä ja ulkona, uloshengitys, ”en halua tuomita kollegoita, mutta ei kannata uskoa lääkäriä, jonka mielestä kaikki on psykosomaattista”.

Puutuminen, sydämentykytys, ”Det gör inget”, hän sanoo aina kun oireet menevät ohi, ei ääneen, sisällään, ääneen sisällään, ääni halkaisee pimeyden kuin videoprojektorin valojuova, ei se haittaa, Det gör inget, mahdoton kääntää millekään niistä kielistä, joita Astrid puhuu. Det gör inget, ainut ketjuun jäänyt lenkki, ankkuri merenpohjassa, pimeys, lenkki vatsassa. Ei se haittaa.

(Y): Muistatsä kaveri ku käytiin Monakossa?

(F): Voi hitto, totta kai. Ysiviis?

(Y): Ysikaks. Viis päivää bussissa.

(F): Älä vittu.

(Y): Ja se häslinki Milanossa?

(F): Sillon ku kytät ratsas ja tutki koko bussin.

(Y): Ku meillä oli kaikilla kamaa ja Stavrákis keräs sen kaiken yhteen säkkiin.

(F): Kuulitsä mitä Stavrákikselle kävi?

(Y): En, mitä?

(F): Heitti veivinsä, maaliskuus.

(Y): Overdose?

(F): Vitun helvetti.

(Y): Sillä oli valuuttaa.

(F): Kifisiássa, jossain siel.

(Y): Mitä sillekään voi.

(F): Älä helvetti.

Juna hiljentää, Astrid ehtii tarttua vapaaseen kahvaan, suoristaessaan kehonsa hän tuntee kosketuksen vasemmassa pakarassaan, kosketus, ehkä tuuppaus, hetkellinen paino, käsi, laukku, jotain, hän ei ole varma. Oikealla mustiin pukeutunut nainen, vasemmalla nainen, jolla on yllään pyjama ja tossut, takana poika jolla on hyppyritukka ja isot kuulokkeet, kukaan ei ole epäilyttävä, kaikki ovat epäilyttäviä, ehkä sattumaa, hän mietti itsekseen, ei se haittaa, sukellus, pimeys, ikkunasta heijastuu mies, joka oli katsonut hänen sääriään, hän ei mieti sen enempää, kääntyy, tuijottaa tätä suoraan silmiin, mies hymyilee, hymyilee kunnes läpsähdys kajahtaa, kuin jotain painavaa olisi pudonnut veteen, sukellus, hiljaisuus. Ikkunassa on taas miehen heijastus, tämä pitelee poskeaan, puhuu kreikaksi, ei se haittaa, hän viittoo muille matkustajille, muut puhuvat miehelle, ehkä hänellekin. Ovet avautuvat seuraavalla asemalla, Astrid aikoo jäädä pois, mies kulkee käytävällä kohti viimeistä vaunua, puutuminen, hän näkee iskunsa jättämän jäljen tämän poskella, yhtä hyvin ajeltu kuin lääkärin poski, Astrid jää vaunuun, kääntyy toiseen suuntaan, vastakkaiseen suuntaan kulkevasta junasta joku mies tuijottaa häntä herkeämättä silmiin, hän tuijottaa takaisin, alapään lihakset sykkivät, lihas venyttelee kuin vastasyntynyt kissanpoikanen, valo, juna on lähtenyt eteenpäin, aina eteenpäin.

 

#7

Nea Ionia [ei sopiva hetki]

”Oletteko lähiomainen?” kiharatukkainen mies kysyi. Stávros Koroksenídis siirteli painoa jalalta toiselle vastaamisen sijaan. Hän katseensa juuttui valkoiseen takkiin kuin odottaen vastauksen paljastuvan sen sisältä. Oliko mies sairaanhoitaja, ensiavusta vastaava vai pelkkä ambulanssin kuljettaja? hän pohdiskeli.

”En ole sukulainen, mutta…” hän sanoi.

”Siihen ei ole muttia. Ainoastaan lähisukulaiset pääsevät ambulanssin kyytiin.”

”Mutta olen hänen parturinsa”, Stávros sanoi, ihan vain saadakseen sen sanottua. Hän nielaisi kuuluvasti.

”Vai niin”, mies sanoi ja puri alahuultaan.

”Minun tiloissani se tapahtui… Ihan yhtäkkiä. Hän näytti olevan ihan kunnossa. Ja sitten se tapahtui. Vain minä olin paikalla”. Mies sulki ambulanssin oven.

”Älä nyt Stávros, älä nyt noin”, Kóstas sanoi, kun sireeni kaikkosi. Koroksenídis nielaisi kuuluvasti. ”Ihmisiä tässä ollaan, sellaista sattuu”, sanoi kioskin omistaja, jonka suurten kiharoiden renkaat näyttivät limittäisiltä sormuksilta. Stávros katsoi häntä silmät ammollaan kuin juuri horroksesta heränneenä. ”Mitä se nyt sinun syytä, ei se ole sinun syytä ollenkaan”, Kóstas päätti.

”Ei ollenkaan”, nurkassa sijaitsevan leipomo-konditorian omistaja Tákis yhtyi keskusteluun. Hän ei ollut koskaan käynyt parturissa. Miksi olisikaan? Hänen nuppinsa kiilsi, ei karvan karvaa.

”Lähden nyt”, Stávros sanoi, osoittamatta sanojaan erityisesti kellekään. ”Menen sairaalaan.” Kukaan ei sanonut siihen mitään, ei kukaan ollut häneltä muutenkaan kysynyt, mihin hän aikoi mennä. Hän painoi kypärän päähänsä ja aikoi nousta moottoripyöränsä selkään. Honda Varadero. Sininen. Hän jäi seisaalleen jalka ojossa kuin harkiten asiaa uudestaan ja kääntyi sitten paikalle kerääntyneen hälisevän joukon puoleen. ”Sanoivatko he, mihin hänet viedään?” hän kysyi. Kukaan ei sanonut ”miten niin”, sen sijaan Olga vastasi kaikkien puolesta:

”Pyhän Olgan sairaalaan”, hän sanoi. ”Tästä tuonne-” Stávros elehti tietävänsä ja laski kypärän suojuksen alas. Tietenkin hän tiesi, hän oli käynyt siellä – nyt ei ole kuitenkaan sopiva hetki. ”Vakava tapaus. Pyhässä Olgassa on hyviä lääkäreitä”, Olga jatkoi, mutta Stávros ei enää kuunnellut. Hän oli lähtenyt yksisuuntaista väärään suuntaan ja kaasutti ylämäessä. Seuraavien neljäntoista minuutin ajan hän ajoi miehen kuva mieleensä piirtyneenä. Liikkumaton pää nojautuneena pesualtaaseen, vitivalkoinen iho, sinertävät huulet.

Hän jätti moottoripyörän huolimattomasti päivystyksen eteen samaan kohtaan, mihin oli pysäköinyt silloinkin – nyt ei ole kuitenkaan sopiva hetki. Hän asteli nopein askelin neuvontaan. ”Voinko kysyä jotain?” Koroksenídis kysyi naiselta, joka istui ruostuneen neuvonta-kyltin alla. Nainen ei vastannut. Hän istui kumarassa ja tutkiskeli paperipinoa, ehkä vältelläkseen Stávrosta – ei tätä tiettyä Stávrosta vaan kaikkia mahdollisia stavroksia. Hän oli värjännyt hiuksensa punaisiksi – räikein sävy värikartassa. ”Voinko kysyä?” Stávros kysyi uudestaan, jättäen mainitsematta sanan ”jotain”.

”Kyllä vain”, nainen sanoi hampaiden välistä.

”Tuotiinko tänne hetki sitten uusi potilas?”

Lakattu etutukka peitti naisen oikean silmän. Nainen puhalsi sen edestään. ”Mikä potilas?”

”Tajuton”, Stávros vastasi. Hän nielaisi kuuluvasti. ”En siis tiedä oliko hän tajuton tänne saapuessaan, mutta tajuttomana hänet otettiin kyytiin.”

Naisen synkät silmät synkistyivät entisestään. ”Nimi?” hän sanoi hampaiden välistä.

”Koroksenídis”, Koroksenídis vastasi ja laski kypärän tiskille.

Nainen pyyhki nenänsä käytetyllä nenäliinalla. Hän työnsi jaloillaan vauhtia ja liukui toimistotuolilla vastakkaiseen suuntaan. ”Kon-tok-se-ni-dis?” hän kysyi ja napsautti kaksi kertaa näppäimistöä violetilla kynnellään.

”Ei, siinä on r”, hän vastasi. ”Ko-rok-se-ni-dis”. Nainen napautti vielä kahta näppäintä.

”Koroksenídis on tuotu”, nainen sanoi pienen tauon jälkeen. ”Kaksituhatta-” nainen keskeytti lauseen itse. ”Mikä teidän nimenne on?”

”Minähän sanoin, Koroksenídis.”

”Onko Koroksenídis potilaankin nimi?”

”Ei, potilaan nimi on…” Stávros aloitti. ”En tiedä hänen nimeään.”

”Oletteko vitsikkäällä tuulella?”

”Hänen täytyi saapua hetki sitten ambulanssil-”

”Anna olla, hyvä mies, on tässä muutakin tekemistä”, nainen sanoi ja kumartui taas paperipinon ääreen.

”Neiti on oikeassa, kaveri”, kimeä miehen ääni kuului hänen takaansa. Stávros vilkaisi olkansa ylitse. Harmaat hiustupsut hapsottivat miehen ohimoilla.

”En tiedä hänen nimeään, mutta olin paikalla, kun kaikki tapahtui”, hän sanoi naiselle. ”Olen hänen parturinsa.” Hän nielaisi kuuluvasti.

Naisen tummat silmät muuttuivat leikkisiksi. ”Parturi? Etkä tiedä asiakkaittesi nimiä?”

”Tiedän. Miten niin en tiedä? Mutta tämä mies tuli ensimmäistä kertaa.”

Ärtynyt mies kuulosti ärtyneeltä. ”Koitapas nyt saada valmista, hyvä mies, että saa muutkin palvelua.”

”Voitteko katsoa, onko joku tuotu ambulanssilla?” Stávros intti.

”Emme luovuta tietoja tuntemattomille”, nainen intti vuorostaan tiskin takaa.

”Mutta en minä ole mikään tuntematon. Koroksenídis. Tässä on henkilökorttini.” Hän työnsi käden takin taskuun, mutta ei löytänyt sieltä mitään. Hän tunnusteli taskua paremmin. Unohdin lompakon moottoripyörän kyytiin, hän ajatteli. Hän nielaisi kuuluvasti.

Nainen huokaisi. ”Olkoon, yhdeksän jälkeen on tuotu kolme tapausta ambulanssilla”, hän sanoi ja painoi enteriä. ”Tiedättekö sentään, mikä tapaus on kyseessä?”

Ei hän tiennyt. ”Sydänkohtaus? Aivoinfarkti? Mistä minä tiedän? Kun pesin hänen hiuksiaan, hän lakkasi yhtäkkiä puhumasta. Luulin, että hän nukahti. Niin on käynyt ennenkin, miksi te minua noin katsotte?”

”Katson teitä, sillä muut odottavat.”

”Mitä tapahtuu, tuleeko tästä ikinä valmista?” kärsimätön hoputti.

”Vauhtia nyt”, sanoi nuori mies, joka seisoi kärsimättömän takana. Hänen tukkansa oli geelillä pystyssä ja toinen silmä peitetty kääreellä.

Nainen ei välittänyt heistä. ”No niin, herra Kontokse-”

”Koroksenídis. R:llä.”

”Oli miten oli. Viimeisen tunnin aikana on tuotu mies, jolla oli palovammoja, toinen, jolla oli monta murtumaa, nainen… Mutta te etsitte miestä. Palovammoja tai murtumia ei ole teidän etsimällänne tapauksella, joten seuraava”, nainen sanoi ja heilautti kättään. ”Mutta Olga sanoi…” Stávros jätti lauseen kesken. Olga minulle niin sanoi, hän mutisi itsekseen ja astui taaksepäin sanomatta enää mitään.

”Voi helvetti mikä tyyppi”, hän kuuli geelitukkaisen sanovan, kun hän käveli kohti uloskäyntiä. Tietenkin hän muisti uloskäynnin, hän oli kulkenut sen kautta niin monta kertaa silloin, – nyt ei ole kuitenkaan sopiva hetki. Hän yritti palauttaa mieleensä yksityiskohdat. Mies oli ollut ensimmäinen asiakas. Viisikymppinen. Ikään nähden hänen tukkansa oli ollut yllättävän tuuhea. ”Leikkaa sivuilta ja takaa”, mies oli sanonut yhdellä henkäyksellä. Koko sen ajan, kun hän oli leikannut, asiakas oli tuijottanut peilikuvaansa puhumattomana. Heti kuullessaan uutislähetyksen tunnusmusiikin radiosta, hän oli kehottanut Stávrosta lisäämään äänenvoimakkuutta. ”Bensanmyyjien lakko jatkuu, kyseessä on jo yhdestoista päivä” radiosta kuului. ”Uskomatonta”, mies oli sanonut. ”Heidät pitää laittaa ojennukseen.”

Stávros oli ollut vastaamaisillaan, mutta mies oli elehtinyt että hänen pitäisi olla hiljaa. ”Taksijonot ovat pysyneet liikkumattomina aamunkoitosta saakka”, kuuluttaja sanoi. Asiakas oli sanonut: ”Nekin pitää laittaa ojennukseen”, ja katsellut kuvajaistaan peilistä. Koko hiustenleikkuun aikana kumpikaan ei ollut sanonut enää mitään.

”Pestäänkö hiukset?” parturi oli kysynyt. Mies oli nyökännyt myöntyvästi. Kävellessään pesualtaan luo mies oli horjahtanut. Hän oli tarttunut pöytään ja ojentanut vartalonsa kuin armeijassa. ”Onko kaikki hyvin?” Stávros oli kysynyt.

”Ei voisi olla paremmin”, mies oli vastannut ja istuutunut matalaan nahkaiseen tuoliin. ”Huomenna lähden lomalle”, mies oli sanonut hymyillen. Hän oli nojannut päänsä taaksepäin ja sulkenut silmänsä, ilman että hymy olisi kokonaan kadonnut hänet huuliltaan.

”Laitetaanko haaleaa vettä?” Stavros kysyi. Mies ei vastannut. Hän nukahti, Stavros mietti. Niin oli käynyt ennenkin. Hän kokeili vettä kädellään. Hän kasteli miehen hiukset varovaisesti. ”Onko tämä okei?” Mies ei vastannut. Hän kosketti miestä. Ei vastausta. Iho oli liidunvalkea. Valkoinen kuin kuollee-, Koroksenídis mietti, nyt ei ole kuitenkaan sopiva hetki.

Kun hän saapui sairaalaan etuovelle, hän alkoi kaivella avaimia taskustaan. Poissa. Hän tutkiskeli tarkemmin. Ensin kolmesta sisätaskusta ja sitten etutaskuista. Sellainen on moottoripyöräilijän takki. Paljon taskuja. Avaimet olivat poissa. Olin niin ylikierroksilla saapuessani, että varmaan unohdin ne moottoripyörään roikkumaan, hän ajatteli. Hän juoksi päivystyksen edustalle. Hondaa ei näkynyt missään. Lähistöllä seisoskeli mies, joka oli kammannut tukkansa taaksepäin. Hän poltteli hermostuneen oloisena. ”Anteeksi, oletteko ehkä nähnyt moottoripyörää?” Stávros kysyi. Hän nielaisi kuuluvasti.

”Mitä?” hermostunut mies kysyi hermostuneesti. ”Hondaa. Varaderoa”, Stávros sanoi ja piirsi ilmaan sormellaan epämääräisen kuvion. Hermostunut ei vaikuttanut enää niin hermostuneelta, hän oli enemmänkin hämmästynyt. ”Sinistä”, Stávros lisäsi.

Hämmästynyt mies pyöritti päätään ihmeissään. ”Ei ole näkynyt”, ja veti pitkät savut. Tupakka oli jo palanut loppuun. Ihmettelevästä miehestä tuli uudestaan hermostunut.

Stávros pysäytti nuoren miehen, joka käveli päivystyksestä ulos. Hiukset olivat vaaleat, keskellä paksu jakaus. ”Moottoripyörä?” hän toisti ja rypisti nenäänsä aivan kuin olisi haistanut jotain epämiellyttävää. Yksi sairaanhoitaja katsoi Stávrosta epäluuloisen näköisenä ja haroi kastanjanruskeita hiuksiaan. ”Tähän ei saa pysäköidä. Olisiko poliisi kutsuttu paikalle?” Poliisi, Stávros mietti. Hän tarttui puhelimeensa ja soitti poliisin hätänumeroon.

”Hätäkeskus, olk-”

”Haluan ilmoittaa moottoripyöräni varkaudesta”, Stávros sanoi.

”Mistä se varastettiin?”

”Pyhän Olgan sairaalan edestä.”

Milloin se varastettiin?”

”Hetki sitten”, hän sanoi, mutta ei kuulostanut ollenkaan varmalta. ”Mutta en ole varma varastettiinko se.”

”Miksi sitten soititte meille?”

”Koska sen mukana menivät minun henkilökorttini, avaimeni.. Kotiavaimet, työpaikan…” Ja valokuva, hän lisäsi hiljaa mielessään. Valokuva häne-, nyt ei ole kuitenkaan sopiva hetki.

”Menkää lähimmälle asemalle tekemään ilmoitus kaikesta menetetystä omaisuudesta”, puhelimen ääni sanoi.

”Mistä menetetystä? Moottoripyörästä vai henkilökortista?”

”Kaikesta menetetystä. Hyvää päivänjatkoa”, ääni vastasi. Kaikesta menetetystä, Koroksenídis toisti hiljaa mielessään. Hän ei edes tiennyt, missä lähin poliisilaitos oli. Hän tiesi vain sen, joka oli hänen naapurustossaan. Poliisipäällikkö kävi kaksi kertaa kuussa leikkuuttamassa hiuksensa. ”Puhdistetaan niska”, hän aina sanoi ja lähti maksamatta. Menen hänen luokseen, Stávros ajatteli, mutta miten pääsen sinne ilman moottoripyörää? Hän nielaisi kuuluvasti.

”Mistä löydän taksin?” hän kysyi sairaanhoitajalta, joka seisoi ovensuussa. Permanentti. Tiilenpunainen. Siitä tulee jotain mieleen, hän mietti. Ei sairaanhoitajasta, vaan tiilenpunaisesta permanentista.

”Alempaa, Antistáseos-kadun viereiseltä kadulta”, nainen vastasi. Stávros änkytti kiitoksen. ”Tänään ette varmaan löydä. Ovat lakossa.” Hoitaja katsoi häntä päästä varpaisiin. Stávros muisti kuulleensa asiasta uutisista leikatessaan miehen hiuksia. ”Onko ongelmia munuaisissa?” hoitaja kysyi.

”Ei, voin ihan hyvin”, hän kuuli oman äänensä vastaavan. En voi hyvin, hän sanoi hiljaa mielessään. Monessa mielessä. Munuaiset ovat kuitenkin kunnossa.

”Kysyin, sillä taksikuskit kuljettavat munuaisvaivoista kärsiviä lakkopäivinäkin”, hoitaja sanoi ja tuijotti häntä syvälle silmiin. ”Miksette mene metrolla, asema on ihan lähellä?” Nainen osoitti leuallaan alamäkeen päin. Stávros alkoi tehdä lähtöä. Hoitaja pysäytti hänet.

”Anteeksi, muistatteko minut?” Koroksenídis pyöritti päätään. ”Ettekö te ole Vlásiksen isä?” hoitaja kysyi ja vinkkasi leuallaan tällä kertaa kohti sairaalaa.

”Olette sekoittanut minut johonkin toiseen”, Stávros sanoi ja nielaisi kuuluvasti.

Seuraavien minuuttien ajan hän käveli kohti asemaa kuva Vlásiksesta mielessään. Hän pysähtyi lippuautomaatin viereen. ”Anteeksi, olen hukannut lompakkoni”, hän sanoi eräälle rouvalle. Kiharat hiukset. Ne olivat takaa painuksissa, aivan kuin tämä olisi juuri noussut sängystä.

”Minulla ei ole käteistä”, nainen vastasi katsomatta häneen. Saman vastauksen hän sai myös kolikoita automaatista kaivavalta nuoremmalta naiselta, jolla oli kastanjanruskea polkkatukka. Stávros toisti samat sanat neljä tai viisi kertaa, joka kerta vähän ystävällisemmin.

”Älä nyt viitsi, hukkasit muka lompakkosi. Eikö sinua hävetä kerjätä tuossa iässä?” keski-ikäinen mies vastasi. Mies oli lainannut joitakin sivuhiuksia korvallisiltaan peittääkseen etenevän kaljun päälaella. Yksi poika – tai tyttö – hän ei voinut olla varma, sillä vain muutama hiustukko törrötti muhkean kanapuvun sisältä – kulki portista leimaamatta lippua. Koroksenídis katsoi oikealle ja vasemmalle ja seurasi kanaa. Ei tämä mikään rikos ole, hän mietti mielessään.

Metro saapui. Se oli ahdistavan täynnä. Kaikki tunkivat sisään vaunuun. Kanakin.

(Z): No jopas, mitä tänään tapahtuu? Karnevaalit keskellä kesää?”

(I): Olen myyntiavustaja.

(Z): Miksi olet pukeutunut noin?

(I): Myynninedistämistapahtumaan tavaratalossa.

(Z): Minkä myyntiä te sitten edistätte?

(I): Suklaamunien.

(Z): Ja sinut puettiin kanapukuun?

(I): Ettekö ole nähnyt meidän mainosta?

(Z): En minä katso televisiota. Missä välissä sitä ehtisi?

(I): Parhaat pääsiäismunat, munivat pienet kanat, parhaat pääsiäismun-

Kaikilla oli kiire. Stávros yritti myös työntyä sisään. Epäröiden, hän ei ollut kokenut matkustaja julkisessa liikenteessä. Vanha mies, jolla oli yllään vaaleansininen pikkutakki, tuijotti häntä ovelta sumein silmin.  Vanhus raotti suutaan aivan kuin aikomaisillaan sanoa jotain. ”Hän unohti x-kirjaimen”, hän sanoi. Koroksenídis ei ymmärtänyt. Nainen, jolla oli ruskeat hiukset, nosti sinistä kansiota aivan kuin tukkiakseen häneltä tien. ”X-kirjain”, vanhus toisti, ”X puuttuu”, ja kohotti kantamaansa paperikassia. ”Nouskaa seuraavaan”, kansiota pitelevä tyttö sanoi. Minulla on kiire, Stávros Koroksenídis sanoi hiljaa mielessään. Minun täytyy ilmoittaa kaikesta menetetystä, hän halusi sanoa. Mutta hän ei sanonut mitään. Nielaisi vain kuuluvasti.

Goranitis 3

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s