Maailmaa valloittava Dimitris Sotakis: ”Teoksissani on vallalla mielettömyys, joka esittää olevansa osa todellisuutta.”

Dimitris Sotakiksen (Δημήτρης Σωτάκης, s. 1973) teoksia lukiessa aina jossain vaiheessa toteaa sukeltaneensa kummallisiin, todellisentuntuisiin mutta toisaalta täysin järjettömiin maailmoihin, joista kuitenkin huomaa oppivansa; ne saavat puntaroimaan uudelleen asennetta elämään, yhteiskuntaan ja omaan itseen. Sotakiksen tapaaminen on aivan yhtä mielenkiintoista kuin hänen teostensa lukeminen – hänet saattaa kohdata jossain keskellä Ateenan vilskettä, mutta hän on aina matkalla opettamaan kiinaa jollekin puolen kaupunkia tai kirjoittamassa oppituntien valmistelun lomassa romanialaisia syövistä kannibaaleista ja asuntoihinsa varastoituvista tulevaisuudenuskoisista miehistä. Sotakis on kirjoittanut 8 romaania ja yhden novellikokoelman, ja hänen teoksiaan on käännetty useille kielille.

Teoksissasi todellisuus ja surrealistiset elementit usein sekoittuvat keskenään. Voisiko sinua pitää maagisen realismin edustajana? Mistä ideat teoksiin tulevat? Mikä on kirjoittamistasi tarinoista sinulle läheisin?

Mielestäni kirjoittamieni teosten keskeinen tekijä on symboliikka. Haluan puhua aiheista, jotka koskettavat ihmisluontoa ja ihmiselämää, mutta teen sen kiertäen, käytännössä luon teoksiini kuvitteellisen maailman ja painan siihen oman tunnistettavan merkkini. En väittäisi kirjoittavani maagista realismia, vaikka teoksissani on tietenkin puhtaasti kuvitteellisia yksityiskohtia. Teoksissani on vallalla mielettömyys, joka esittää olevansa osa todellisuutta. En ole varma, onko mikään tarinoista minulle rakkaampi kuin jokin toinen, mutta voin kuitenkin sanoa, että minusta tuntuu erityisen hyvältä teosten ”Maissi-ihminen” (Άνθρωπος καλαμπόκι), ”Kannibaali, joka söi romanialaisen” (Κανίβαλος που έφαγε έναν Ρουμάνο) ja ”Hengityksen ihme” (Θαύμα της αναπνοής) kansien välissä.

Teoksiasi on käännetty monille eri kielille. Paljonko niitä on yhteensä? Millainen kokemuksesi on tähän mennessä ollut ulkomailla? Ovatko teoksesi löytäneet lukijoita muissa maissa?

Teoksiani on käännetty yhteensä kymmenelle kielelle. Tunnen olevani sen suhteen hyvin onnekas, siitäkin syystä että nykykreikkalaista kirjallisuutta käännetään vähän ja harvoin. Joissakin tietyissä maissa, kuten Ranskassa, Turkissa ja Serbiassa, minulla on lukijakunta, joka seuraa kirjoitustyötäni uskollisesti. Se tuntuu tietenkin ihmeelliseltä, yhteys ihmisiin maailman eri pituus- ja leveyspiireiltä.

Millaisena koet kirjallisuuden aseman Kreikassa nykyään? Millaista on olla kirjailija Kreikassa?

Kreikassa on hyviä kirjailijoita, mutta valtio ei tue työtämme millään tavalla. Kirjailijoiden on pakko etsiä toimeentulonsa mitä asiaankuulumattomimmissa töissä, kun minkäänlaista tukijärjestelmää ei ole, ei aineellista eikä henkistä, missään koko maassa. Uskon, että tuen puute ei ole ongelma ainoastaan kirjallisuusalalla, vaan samasta asiasta kärsivät monet taidemuodot Kreikassa. Voimme vain toivoa, että jokin muuttuisi pian.

Katkelma teoksesta ”Hengityksen ihme”, missä nuori mies löytää töitä ihmisten asuntoihin huonekaluja varastoivasta yhtiöstä ja päättää tehdä kaikkensa suoriutuakseen tehtävästään ja päästäkseen haaveilemaan paremmasta huomisesta:

Heräsin puhelimen ääneen kahdeksalta aamulla. Soitto tuli yrityksestä. Sieltä tultaisiin tuomaan jotain asuntooni, he soittivat ilmoittaakseen asiasta. Sanoin heille – vielä unenpöpperössä – että odottaisin heitä. Pian summeri soi.

Metelistä ja äänistä päättelin, että he kantoivat jotain painavaa. Yksi mies saneli ohjeita kantajille, ja miesten saapuessa portaikon yläpäähän totesin, että he kantoivat suurta puista kaappia. ”Menkää vähän sivummalle, kiitos”, sanoi mies ohjatessaan kantajia, joiden kasvot olivat ponnistuksesta punaiset. Kaappi saatiin ovesta sisään työllä ja tuskalla. Aluksi, hengähtääkseen, miehet laskivat sen olohuoneen etuosaan. He pyyhkivät kämmenselällään hikeä kasvoiltaan. Minä en ollut vielä sanonut sanaakaan, seisoin sivussa ja annoin miesten tehdä työnsä – siinä samalla tein omani. Hetken kuluttua he tarttuivat painavaan huonekaluun uudestaan ja kantoivat sen olohuoneen seinää vasten, mikä oli hyvä ajatus, sillä niin se veisi vähemmän tilaa. Sitten he alkoivat tehdä lähtöä tervehtimättä minua. ”Mitä nyt, tässäkö tämä oli?” kysyin miehiltä hymyillen. ”Tässä, mitä oikein odotitte?” yksi miehistä vastasi jo astuttuaan hissiin ja lisäsi: ”Ensimmäinen palkkio on jo maksettu tilillenne.”

He lähtivät. Menin parvekkeelle ja näin heidän nousevan pakettiauton kyytiin. Palasin nopeasti olohuoneeseen. Lähestyin kaappia epäröiden. Se oli taidokkaasti rakennettu raskas huonekalu, vanhanaikainen, ehkä tammipuusta tehty. Siinä oli neljä ovea, yläosan ovet olivat suuret ja niiden keskelle oli kaiverrettu kuvioita. Alaosassa oli kaksi pientä ovea, joiden alapuolella oli vielä kaksi poikkisuuntaista aukkoa. Avasin kaapin. Se oli tyhjä. Sisällä ei ollut yhtään mitään, ei itse kaapissa eikä laatikoissakaan. Se oli niin korkea, etten pystynyt kurkistamaan sen päälle. Hain keittiöstä tuolin ja kiipesin katsomaan, olisiko sen päällä mitään. Ei sielläkään. Kosketin sitä ja tunsin sen kiiltelevän puun sormissani. Se oli selvästi erinomainen kaappi, kaunis rakennelma. Astuin muutaman askelen taaksepäin ja ihailin sitä kauempaa. Hymyilin tyytyväisenä todetessani, että kyseessä täytyi olla laatukaappi.

Jännitin kuin pieni lapsi, joka haluaa varmistaa, että hänelle tehty lupaus on käynyt toteen. Vedin nopeasti ruskean takkini ylleni ja juoksin täyttä vauhtia pankkiin. Viisi minuuttia jonossa tuntuivat ikuisuudelta. Kun vuoroni vihdoin tuli, sanelin virkailijalle henkilötietoni ja tiedustelin, oliko pankkitililleni talletettu mitään. Se oli totta, olin saanut palkan, se tuntui uskomattomalta. En nostanut rahoja, vaan päätin sen sijaan rauhoittua ja yrittää vähän laimentaa intoani, minun olisi muutenkin parempi jättää summa tilille kasvamaan, kaikki oli kuitenkin vasta alussa. Palasin kotiin typerän huolissani siitä, oliko kaappi pysynyt paikallaan minun poissaoloni aikana. Paikallaan se tietenkin oli. Soitin Ditolle ja Ritalle, sovin tapaamisen heidän kanssaan Holvikäytävän ravintolassa iltapäivällä. He kuulostivat yllättyneiltä, kun soitin, mutta selitin heille, että kaikki vaikutti sujuvan hyvin ja että selittäisin kaiken heille myöhemmin. Tunsin oloni väsyneeksi. Riisuuduin ja päätin nukkua tapaamiseemme saakka.

 …………….

Seuraavana päivänä en ehtinyt käydä äidin luona, sillä jo aikaisin aamusta asuntooni tuotiin pöytä ja keinutuoli. Miehet asettivat pöydän kaapin oikealle puolelle, mihin se juuri ja juuri mahtui. Keinutuolin he puolestaan jättivät lampun viereen, joka oli ollut jo vuosikausia olohuoneen oven kupeessa. Olisin toivonut, että he olisivat jättäneet sen vähän enemmän oikealle, sillä nyt ovi ei mahtunut kunnolla aukeamaan. En kuitenkaan sanonut asiasta mitään, miehet osasivat työnsä varmasti paremmin kuin minä. ”Rahat ovat tilillä”, työntekijä ilmoitti aivan kuten edelliselläkin kerralla (eri työntekijä, ei sama kuin eilen). Vaikutti siltä, että heidän tehtävänsä oli ilmoittaa yhteistyökumppaneille palkanmaksusta päivittäin. Uudetkin huonekalut olivat kauniita. Etenkin keinutuoli. Se oli siro, harvinaisen näppärän näköinen, se näytti käsityöltä. En ehtinyt vaihtaa sanaakaan työntekijöiden kanssa, he vaikuttivat hyvin syventyneiltä työhönsä, ja mitäpä minä olisin heille muutenkaan sanonut, jokaisella meistä oli hommansa hoidettavana, se oli ensisijalla.

Rita nukkui syvää unta, kun kuljetus saapui. Herättyään lähteäkseen toimistolle, hän kohtasi uudet tavarat. ”Missä välissä nämä tähän ilmestyivät?” hän kysyi ihmeissään ja unenpöpperössä. ”Sillä aikaa, kun nukuit”, vastasin, mutta Rita purskahti saman tien kovaääniseen nauruun. ”Bisnes näyttää menevän hyvin!” Rita huusi makuuhuoneesta, mihin hän oli mennyt pukeutumaan. En tiennyt, mitä sanoa. Pulska mies oli oikeassa. Yritys oli hyvin tehokas, he olivat todellakin ammattilaisia. Kaikki tapahtui nopealla rytmillä ja tottuneesti, maksutkin he hoitivat kuin herrasmiehet. Ainut haittapuoli asiassa oli, tosin todella merkityksetön yksityiskohta niin monen myönteisen asian joukossa, että asuntoni ei ollut kovin suuri ja että huonekalujen saapuminen muutti sen järjestystä. Nyt minun ei olisi enää niin helppoa kutsua ystäviäni kylään, kun tavarat olivat tiellä.

Rita halusi lähtiessään kokeilla keinutuolia, mutta en antanut hänen tehdä sitä. Jos tuolille tapahtuisi jotain, saattaisin olla pahoissa vaikeuksissa. Rita alkoi taas nauraa, että olin ottanut roolini hyvin vakavasti, lähtiessään hän suukotti minua lennosta poskelle. Odotin, että hän lähti, ja menin taas pankkiin.

Kyllä, rahat olivat tilillä, he olivat jo ehtineet tallettaa ne. Laskeskelin, että jos työt jatkuisivat samaan malliin, sopimuksen päättymiseen mennessä tililleni olisi ehtinyt kertyä valtava summa rahaa. Tunsin miellyttävää kutinaa vatsassani ja lempeän poltteen kitalaessani. Tuntui uskomattomalta, miten helposti pystyisin toteuttamaan vuosikausien unelmani, pääsisin taloudellisesta rappiostani. Tämä miellyttävä käänne oli jollain tapaa henkilökohtainen oikeutus, lahja, joka hyvitti kaikki viime aikoina kohtaamani epäoikeudenmukaisuudet. Juuri niin se oli. Minulta oli jo pitkään puuttunut kaikki sellainen tekeminen, jota minun ikäiselläni miehellä normaalisti on – en käynyt ulkona kavereiden kanssa enkä koskaan pitänyt hauskaa, päinvastoin, olin juuttunut ennalta arvattavaan ja velttoon elämänrytmiin. Etenkin äidin sairastumisen jälkeen Rita ja Dito olivat olleet ainoat siteeni ulkomaailmaan, he muistuttivat minua siitä, että kuulun jonnekin, että olen osa ihmisyhteisöä.

Lysähdin jälleen kuluneelle sohvalleni olohuoneessa. Suljin silmäni, yritin rauhoittaa mieleni ja tarkastella asioita vähän maltillisemmin. Minun olisi parempi pitää varani, sillä en voinut tietää varmasti, miten yhteistyö yrityksen kanssa etenisi, kaikki voisi päättyä silmänräpäyksessä. Minun ei kannattanut kiirehtiä uneksimaan ja juhlimaan hyvää onneani. Toisaalta huonekalut edessäni olivat tietenkin kiistämätön todiste. Kaappi, pöytä ja keinutuoli oli asetettu määrätietoisesti ja varmasti paikoilleen, ja jollain selittämättömällä, melkein taianomaisella tavalla ne vaikuttivat mielialaani, tunsin oloni turvallisemmaksi ja elävämmäksi.

 …………..

Ensimmäisenä päivänä lattialla kukaan ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Apulaisia ei näkynyt eikä esimiestä. Tuijotin kattoa ja ajatukseni risteilivät keskenään aivan kuin olisin yhtäkkiä saanut vapauden juosta mihin suuntaan tahansa enkä osannut päättää mihin mennä. Pidin silmät kiinni ja yritin keksiä jonkin järkevän keinon, jolla saisin ajan kulumaan nopeammin.  Jos onnistuisin keskittymään, saattaisin löytää keinon käsitellä aikaa minulle hyödyllisellä tavalla. Vastustajani oli päivänselvästi aika, siitä ei ollut epäilystäkään.

Kohtaamani näky oli pelottava. Minua piirittivät huonekalukasat ja muut tavarat, joita en enää erottanut toisistaan selvästi. Ympärilläni kohosivat seinät, jotka oli koottu epämääräisistä materiaaleista, se oli epämiellyttävä massa hiljaisia hirviöitä, jotka näyttivät minua tarkkailevilta vartijoilta. Tunsin uhan toivottoman kehoni yllä, ja oli selvää, ettei minulla ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin odottaa allekirjoittamani julman sopimuksen päättymistä. Puristin hampaani yhteen ja yritin pysyä kärsivällisenä.