Hrístos Kythreótis (Χρίστος Κυθρεώτης, s.1979) nousi esikoisteoksellaan maineeseen, kun hän julkaisi novellikokoelman Ihan kiva (Μια χαρά) vuonna 2014. Hän osoitti jo sen sivuilla sanataituruutensa, kun jokaisessa novellissa kieli mukaili täysin sen eri lähtökohdista olevien kertojien tyyliä. Hän kertoi jo kokoelman julkaistuaan, että aikoo seuraavaksi kirjoittaa romaanin, ja kun Elämme päivissä (Εκεί που ζούμε) ilmestyi tänä keväänä 2019, se nousi heti Kreikan myydyimpien romaanien joukkoon – se löytyy sanomalehtien kymmenen luetuimman kirjan listalta edelleen. Sain Hrístokselta haastattelun ja luvan katkelmien suomentamiseen (alla).
Teoksesi Elämme päivissä kertoja Andónis Spetsiótis on 35-vuotias lakimies, joka asuu Eksárhian naapurustossa Ateenan keskustassa. Miten päädyit kyseiseen henkilöhahmoon? Mikä hänessä veti sinua puoleensa niin, että valitsit hänet kertojaksi?
Hän ehkä pikemminkin havahdutti minut sen sijaan, että olisi vetänyt minua puoleensa. Olin jo vuosien ajan pyöritellyt ajatusta henkilöhahmosta, joka ei tee suunnitelmia eikä ”haaveile” tulevaisuudesta, toimii siis jokseenkin vastaavalla tavalla kuin yhteiskunta hänen ympärillään. Yritin löytää tällaiselle kertojalle sopivan äänen nämä suuntaviivat mielessäni – vasta kun ääni oli muodostunut juuri sellaiseksi kuin halusin, kun näkökulma oli oikea, aloin kirjoittaa. Jollain tapaa siis löysin Andóniksen samasta paikasta, mistä he kaikki löytyvät: kielestä.
Kirjoitat teoksessasi, että ”jos jokaisen päivän tarina koostuu niistä ajatuksista, jotka sen kyseisen päivän aikana käymme läpi, päivän tarinan kirjoittaminen on mahdotonta, sillä kaikkien ajattelemiemme merkityksettömien asioiden ja ajatustemme harhapolkujen käsitteleminen ei ole mahdollista – säilytämme siten vain tapahtumat, tarkemmin sanottuna vain osan tapahtumista, mahdollisesti muunneltuina. Koska olemme kykenemättömiä kertomaan aikaa uudelleen, pyrimme raahaamaan mukanamme asioita, jotka ovat sitä täyttäneet: tapahtumia, ajatuksia, tunteita, tulkintoja – aika kun vain ei koskaan täyty kokonaan.” Teoksesi kertoo yhden päivän Andónis Spetsiótiksen elämästä. Onko teos ajan kertomisen yritys? Millainen kokemuksesi tästä oli, mahtuuko yksi päivä 440 sivulle?
Juuri tämä kysymys on kirjan ytimessä. Ei, yksi päivä ei mahdu 440 sivulle, joissain kohdissa sitä jää yli ja toisissa sitä jää käsittelemättä. Ongelma ei ole niinkään sivumäärä vaan kielen kyvyttömyys matkia sitä tapaa, jolla ajatukset ja tunteet pyörittävät meitä: ne eivät tule yksi kerrallaan, niitä on aina monia ja ne esiintyvät jollain tapaa samanaikaisesti – kunnes kieli tulee väliin ja yrittää saada ne järjestykseen. Olen sitä mieltä, että kirjallisuus ei voi toistaa aikaa kovin tarkasti, toiset taidemuodot kuten musiikki ehkä onnistuvat siinä paremmin. Kirjailijana sitä tiedostaa tämän heikkouden, mutta yrittää kuitenkin – yrittää kertoa ajan. Sen enempää ei voi tehdä.
Olet kotoisin Kyprokselta, mutta kirjoitat Ateenasta. Mikä on suhteesi Ateenaan kaupunkina? Miten koet Ateenan ja millä tavalla se on vuorovaikutuksessa teoksesi kanssa?
Synnyin Kyproksella, mutta kasvoin Ateenassa, joten kaupunki on ollut minulle vahvasti läsnä. Joissain tietyissä Ateenan kolkissa, tietynlaisina hetkinä, minusta tuntuu kuin kävelisin olohuoneessani. Tietenkin kaupungilla on hyvin suuri merkitys suurimmassa osassa kirjoituksiani. Teoksen Elämme päivissä tapauksessa kaupunki ei ole ainoastaan vuorovaikutuksessa kirjan kanssa, vaan elävä osa sitä. Suurimmalla osalla tapahtumista ei olisi mitään merkitystä, tai niillä olisi aivan eri merkitys, jos ne sijoittuisivat mihin tahansa muualle, millä tahansa muulla aikakaudella.
Kirjoitustyylisi on humoristinen, teos on täynnään sarkastista arjen pohdiskelua. Uskotko, että olet saanut vaikutteita muista lukemistasi kirjoista? Ketkä ovat sinulle tärkeimmät kirjailijat?
Kirjoittaa on yhtä kuin saada vaikutteita, joten varmasti sellaisia kirjailijoita, jotka ovat vaikuttaneet minuun eri tavoin ja eri tasoilla, on niin paljon, etten tiedä, onko heidän luettelemisensa tässä yhteydessä kovin järkevää. Sanoisin, että ensimmäinen oppitunti merkittäviä humoristisia kertomuksia kirjoittaneita kirjailijoita lukiessa on, että mikään ei ole itsessään hauskaa, asiayhteydestä irrallaan. Se on hieno opetus tämän tyylilajin edustajille.
Mitä haluaisit sanoa suomalaisille lukijoille, jotka eivät ole vielä päässeet tutustumaan kreikkalaiseen kirjallisuuteen? Miten heidän kannattaisi lähestyä sitä?
Mielestäni on olemassa kaksi tapaa lähestyä eri maiden kirjallisuutta: joko säilyttämällä oma ”ulkopuolinen” näkökulma lukemaansa, tai yrittämällä mahdollisuuksien mukaan sopeutua kirjailijan ehdottamaan ”sisäiseen” näkökulmaan. Ensimmäinen mainitsemani tapa on hedelmällisempi stereotyyppien ja väärinkäsitysten luomisessa, kun toinen puolestaan osoittaa yleensä todenmukaisemmin teoksen todellisen kirjallisen arvon. Jos lukija yrittää esimerkiksi tutustua tämänhetkiseen kreikkalaiseen kertomakirjallisuuteen mielessään ”kriisi-Kreikka”, ja vielä siitä näkökulmasta, millä se on muuhun Eurooppaan välitetty, hän odottaa löytävänsä kirjasta tietynlaisia asioita ja pettyy, kun niitä ei olekaan. Jos lukija sen sijaan pyrkii ”avoimempaan” lukukokemukseen, hän löytää sen, mitä jokaisella kirjalla on hänelle tarjota, ja saattaa yllättyä positiivisesti. Sen lisäksi hän muodostaa paljon aidomman kuvan siitä, mitä Kreikassa tällä hetkellä tapahtuu ja ei tapahdu.
Katkelma teoksesta Elämme päivissä (Εκεί που ζούμε), 2019
Days are where we live[1]
Philip Larkin
1
Päivänvalo kiipeilee epäröiden Likavittóksen rinteillä tänä kesäkuun aamuna, sisäpihalla kaikuvat herätyskellojen pirinä, sänkyjen narina, juoksevat hanat ja vaatekaappien ovien kalahtelu, joka rytmittää Ippokrátukselta kantautuvaa autojen hurinaa, se ei tunnu koskaan taukoavan – vain sen voimakkuus vaihtelee. Juuri nyt minä olen varmasti ainut alle 70-vuotias, joka istuu parvekkeella juomassa kahvia ja antamassa päivän asteittain ottaa paikkansa sisuksissa, poistaa pimeyden, hyvät ja pahat unet, ja sen kuka tietää miten pitkään otsalla tuntemattomasta syystä pisaroineen hien, kun ilma on viileä ja tyyny ihan kuiva. Muilla parvekkeilla ei ole ketään, lukuun ottamatta muutamaa huojuvaa varjoa, joista on vaikea päätellä, kuuluvatko ne kasveille vai yli-ikäisille naapureille, jotka heräävät minuakin aikaisemmin – tai eivät ehkä koskaan nuku vaan viettävät koko yön parvekkeella ihmettelemässä, minkä aamunkoittoisen viisarin rapsahduksella eläke maksetaan tilille. Ensimmäinen televisiokin avataan ja seuraan sen epäselvää ääntä, onnistun jäljittämään laitteen muutamassa sekunnissa – siniharmaa valonkajo kirjaillun verhon takana, kolmen parvekkeen päässä vasemmalla, vastapäätä. Jotkut ikkunaluukut aukeavat, kohoavista rullaverhoista kuuluu epävireistä huuliharppua muistuttava vikinä ja arvaan niiden takana olevan naisia, jotka ovat jo heränneet – aina he ovat naisia, sillä miehet heräävät 10 minuuttia ennen kuin lähtevät, hyppäävät lakanoiden välistä pystyyn, pukeutuvat nopeasti ja tarkistavat hissin peilistä, ettei silmiin ole jäänyt unihiekkaa. Nyt he nukkuvat vielä, melkein näen heidän pyörivän raidallisissa lakanoissaan pelkissä kalsareissa, kun naiset samaan aikaan meikkaavat vessoissa ja katsahtavat silloin tällöin nukkuviin miehiin puistellen päätään joko lempeästi, hermostuneesti tai murhanhimoisesti – riippuen heidän avioliittonsa tilasta. Pian valheet päättyvät, vanhemmat lapset nousevat ylös ja käynnistävät tablettinsa toivottaakseen hyvää huomenta Facebookissa tai tarkistaakseen uutisista, ettei ihmiskunta ole tehnyt mitään typerää heidän nukkuessaan – vaikkakin joskus, kun alkava päivä muistuttaa ylimalkaisen paljon edellistä, minkä vuoksi elämä tuntuu erityisen tylsältä, he saattavat jopa toivoa yöllä tapahtuneen jotain kamalaa: tappava maanjäristys, verinen kahakka tai vallankaappaus, sota tai konkurssi. Mutta niin, kukapa sellaista ei olisi ehtinyt jossain vaiheessa toivoa?
Kissa kiipeää puuhun ja maukuu jotain sellaisen ukaasin kuuloista, että muiden kissojen on parempi pysyä kaukana. Oksistosta kuuluu raapimista ja sitten kissa kumartuu kohti maankamaraa selvästi pohtien, tulisiko sen hypätä – lähestyvän vaaran tunne valtaa minut, juuri se tunne, jota yritän pitää aisoissa heräämällä joka päivä näin aikaisin. En tiedä, mistä olen tämän taipumuksen perinyt, muistan kuitenkin isoisäni sanoneen, että ainoastaan aikaisin voi herätä – muuten ei herää, vaan liikkuu unissaan hereillä olevien keskuudessa – tai nukkuvien, jotka teeskentelevät olevansa hereillä. Tässä asiassa muistutan siis ilmeisesti isoisääni ja olen erilainen kuin suurin osa ikäisistäni, vaikka kyseinen seikka onkin hieman harhaanjohtava, sillä kaikessa muussa olen aivan samanlainen kuin muut ikäiseni – jos tätä jokseenkin määrittelemätöntä kokonaisuutta tarkastelee muutaman tietynlaisen suodattimen läpi. Tarkemmin sanottuna, olen aivan samanlainen kuin kaikki muutkin 35-vuotiaat, jotka ovat syntyneet ateenalaiseen keskiluokkaiseen perheeseen (jos niitä täällä edes on muunlaisia), jotka lukivat paljon lapsuudessaan ja onnistuivat jollain tavalla saamaan yliopistotutkinnon ja pääsemään töihin enemmän tai vähemmän onnistuneesti ennen kuin täyttivät kolmekymmentä, kunnes tuli talouskriisi, joka teki onnen käsitteestä suhteellisen, millainen se minun mielestä oli aina muutenkin ollut.
Vilkaisen sivusilmällä puhelimen ruutua ja totean, että kello on jo kymmentä vaille seitsemän – hetki, jolloin päivä voittaa taistelun yötä vastaan, ja minä yleensä ryhdistäydyn ja yritän saada päivän ohjelman jonkinlaiseen järjestykseen. Tiedän, etten tule noudattamaan suunnitelmaa ja että kaikki kehittelemäni ratkaisut tulevien tuntien ongelmiin tulevat epäonnistumaan; eivät niinkään siksi, että ne olisivat toimimattomia vaan pikemminkin siksi, että aika yleensä osoittaa ongelmien olevan tosiasiassa aivan muualla ja että en ole kiinnittänyt niihin vaadittavaa huomiota – minulla on kuitenkin aina tarve kehitellä jonkinlainen suunnitelma päivää varten. Tänään se on tosin vaikeampaa, ensinnäkin koska tekemistä on niin paljon ja toiseksi koska kesäiset tuoksut ilmassa tekevät ajatuksistani veteliä. Ilmassa on metallista aaltoilua, se muistuttaa oliiviöljymyllyn tuoksua, se kutittaa sieraimiani ja mietin, voisiko joku tuulenvire saapua tänne Mégarasta tai Elefsínasta asti – sellainen kiireinen koikkeloiva puhallus, joka sekoittaa nopeasti oksistot oliivilehdossa ja kulkee sitten Ateenan halki heikentyen matkalla, mutta säilyttäen kuitenkin perusolemuksensa. En usko sen olevan mahdollista, kyseessä on varmaankin jokin muu haju, en ole edes aivan varma, mikä voisi olla kyseessä, tiedän vain, että olen haistanut sen aiemminkin monta kertaa, ja useimmiten lähellä oliivipuita. Minulle käy näin muidenkin tuoksujen kanssa – tunnistan tuoksuja, joita voin kuvailla, mutta en osaa nimetä, joiden nimeä en tiedä, vaikka muistan tarkasti kahdenkymmenen vuoden takaa sen päivän, jolloin olin ne haistanut, ne ovat kuin muistoja, jotka sallitaan säilyttää vain yhdellä viidestä aistista.
Kaikkea tätä pyöritellessäni kello on ehtinyt jo lähestyä seitsemää enkä ole vielä uhrannut ajatustakaan kaikelle sille, mikä minulla on tänään vastassani. Juuri tätä tarkoitan sanoessani, että kesä tekee ajatuksistani veteliä. (s.9-13)
Kello on viittä vaille kahdeksan ja puhelin soi, järkkymätön todiste siitä, ettei maailma tänäänkään katso sormien välistä minun olemassaoloani. Soittaja on Dimitriádu.
”Hei, herra Spetsiótis, mitä teille kuuluu?” hän kysyy huutaen peittääkseen alleen Jórgos Trágaksen äänen, joka kailottaa taustalla. Huomenta kaikki rouvat ja herrat. Hyvää huomenta koooooko vallatulle siirtomaalle. ”Olen taksissa, täällä on ruuhkaa”, hän jatkaa. ”Myöhästyn vähän, olen siellä varmaan…” seuraa tauko ja yhteisymmärryksen yritys taksikuskin kanssa. ”Mihin aikaan olemme perillä?” hän kysyy, vastaus poreilee korviini kuin sarja saippuakuplia, joiden merkityksen Dimitriádu avaa minulle. ”Noin puolen tunnin päästä.”
”Ei se haittaa, rouva Dimitriádu”, sanon hänelle. ”Odotan Delijánnis-leipomossa, kuten sovimme.”
”Delijánniksessa, niin. Anteeksi, hyvä herra Spetsiótis, en arvannut, että kaupungilla olisi tänään näin paljon liikennettä. En liiku niin usein, tiedättehän”, Dimitriádu jatkaa särkyneellä äänellä, joka on hänen tapauksessaan yleisin. Äänestä kuuluu läpi jatkuva pelko siitä, että hän saattaa häiritä, hyötyä muiden hyväntahtoisuudesta ja luottamuksesta tai vain viedä heidän aikaansa – pelko, jonka vallassa ovat usein sellaiset ihmiset, jotka tekevät jatkuvasti typeryyksiä.
”Ei se mitään”, toistan voimattomasti, minulla on kiire lopettaa puhelu.
”Voitte jutella Kóstaksen kanssa, hän tulee ajoissa, hänellä on polkupyörä, ruuhka ei haittaa häntä.” Pelkkä ajatus Dimitriádun pojasta puikkelehtimassa Patisíonilla oikeustaloa kohti mieli minulle osoitettuja kysymyksiä pulputen riittää täyttämään minut hetkellisesti kokonaisvaltaisella itsesäälin tunteella.
”Ei hänen tarvitse kiirehtiä”, sanon. ”Voin selittää asiat hänelle kymmenessä minuutissa, muistutan vain, mitä hänen pitää sanoa.”
”Siitä tulikin mieleeni…” Dimitriádu sanoo, ja minä lysähdän sitten kuitenkin sohvalle huomatessani, että puhelun loppu ei vielä häämötäkään. Katselen ulos parvekkeen ovesta, turkinkyyhkynen tasapainoilee kaiteella, vaikka olenkin aika ajoin ryhtynyt toimenpiteisiin sellaiset liikehdinnät estääkseni (ripustettuja cd-levyjä, kaislaseinä, pahvilaatikoita lamppujen yllä). Radio Uno Columbia, taksin radiosta kuuluu, ja sitten taas Dimitriádun ääni: ”Kuten eilen sanoin, Kóstas ei tiedä tällaisista asioista mitään, yritättehän hyvällä, hän on peloissaan eikä halua valehdella. Hän pelkää joutuvansa vaikeuksiin.”
”Ei hänen tarvitse valehdella”, vastaan.
”Niin, ne selittämänne asiat tuntuivat hänestä vähän sekavilta, hänestä tuntuu, ettei hän muista niitä.”
”Selitän ne hänelle uudestaan, älkää olko huolissanne. Nähdään Delijánniksessa, okei?”
”Selvä, herra Spetsiótis”, hän vastaa ja kuulen taustalta autojen tööttäyksiä. ”Voisinko kysyä vielä jotain? Jos myöhästymme vielä enemmän enkä ehdi istuntoon, mitä sitten tapahtuu?”
Jos Dimitriádu olisi osoittanut edes hitusen tuonkaltaista pessimismiä seitsemän vuotta sitten, kun hän alkoi raapustaa allekirjoituksiaan kaikkiin mahdollisiin liuskoihin, joita YOUR BODY:n työntekijät hänen nenänsä alle työnsivät, hän nukkuisi tälläkin hetkellä levollisena vuoteessaan miehensä rinnalla kodissa, jota pankit eivät olisi takavarikoineet. ”Ei mitään, rouva Dimitriádu, älkää olko huolissanne. Ei teidän olisi edes tarvinnut tulla tänään, kuten aiemminkin sanoin.”
”Selvä, herra Spetsiótis, hyvä on, kyllä vain, niinhän te sanoitte”, hänen puhettaan seuraa lyhyt hiljaisuus, jota käytän heti hyväkseni, hyvästelen hänet ja suljen puhelimen. Nousen sohvalta, avaan laukkuni uudestaan ja kaivan sieltä esiin ruskean kansion, jonka reunat ovat kuluneet ja joka on kiinni paksuilla kuminauhoilla, tarkistaakseni, että minulla on mukanani kaikki tarpeellinen. Pankkeja vastaan nostettu syyte on siellä, lausuntojen rinnalla, sekä kopiot asiakirjoista, jotka olen toimittanut käräjäoikeuteen kuukausi sitten. Maksukuitteja, valtakirjoja ja sopimuksia, joita Dimitriádu oli allekirjoittanut eteensä näkemättä kuin nimikirjoituksia jaellen, otteita väestötietojärjestelmästä; paperihelvetti, jollaisen jättää jälkeensä salakavalasti alkava tarina, kun se lähtee käsistä ja muuttuu joksikin, mitä ei halua ajatella ja samaan aikaan ei voi olla ajattelematta, kun se ei anna edes nukkua iltaisin, ja vaikka on selvää, että se tulisi luovuttaa sellaisen asianajajan käsiin, joka voisi ymmärtää siitä jotain, ei siinäkään onnistu, ehkä pääasiassa siksi, että tarinan kertominen hävettää – niin kuin se ei muka olisi tosi niin kauan, kun sitä ei kerrota. (Juuri tämä on kaikille se kaikkein vaikein asia, vaikka emme olisikaan samanlaisessa pinteessä kuin Dimitriádu: tarinan kertomisen vaikeus, miten typeriltä, fiksuilta, pahoilta, tylsiltä tai hassuilta se sitten saisikaan meidät kuulostamaan. Kyseinen vaikeus voi nujertaa ihmisen, ja siitä on muodostunut minulle pakkomielle siinä määrin, että nähdessäni kadulla rääsyihin pukeutuneen ihmisen istumassa risti-istunnassa peitoista ja laatikoista kyhätyssä majassa polttelemassa tupakkaa ja tuijottamassa tyhjyyteen, kaikkien itsestään selvien selitysten jälkeen se, minkä minä näen, on ihminen, joka ei onnistunut kertomaan tarinaa. Ja kun melkein kaksi vuotta sitten erään syksyisen iltapäivän päätteeksi Anna ilmoitti, ettei halunnut enää nähdä minua, että oli nähnyt minusta aivan tarpeeksi, ja totta puhuen ei uskonut, että minussa olisi enää mitään sen kummempaa nähtävää, ja toisin sanoen heitti minut pihalle, sillä kertaa lopullisesti, tiesin, että syy oli se, että en ollut onnistunut kertomaan tarinaa – en ollut kertonut koskaan ainuttakaan.)
Oli miten oli, kello on kuitenkin jo melkein kymmenen yli kahdeksan ja Dimitriádun poika polkee todennäköisesti juuri tällä hetkellä Evelpídonia ylöspäin puuskuttaen satulassa. Minunkin täytyy olla siellä kymmenen minuutin kuluttua, joten menen vessaan, vilkaisen viimeisen kerran solmiotani, pesen kasvoni ja palatessani olohuoneeseen vedän syvää henkeä kuin sukellukseen valmistautuen. Kerään paperit takaisin kansioon, vedän pikkutakin ylleni (”olipa miten kuuma tahansa, älä ikinä ilmesty tuomarin näköpiiriin ilman pikkutakkia”, ovat työnantajani ja viiden asianajajan ja kahden sihteerin näennäisen oppi-isän, kapteeni Malúhoksen, sanat, joihin satun tässä asiassa yhtymään), ja lähden asunnostani, astun käytävän pimeään kosteuteen, sitten hissin tukehduttavaan lemuun ja sitten vielä kauemmas ulos – ulos päivään, joka on alkamassa ja kiertyy edessäni kuin monimutkainen solmu, selvittämätön, päättymätön, valossa kylpevä. (s.36-40)
Jos jokaisen päivän tarina koostuu niistä ajatuksista, jotka sen kyseisen päivän aikana käymme läpi, päivän tarinan kirjoittaminen on mahdotonta, sillä kaikkien ajattelemiemme merkityksettömien asioiden ja ajatustemme harhapolkujen käsitteleminen ei ole mahdollista – säilytämme siten vain tapahtumat, tarkemmin sanottuna vain osan tapahtumista, mahdollisesti muunneltuina. Koska olemme kykenemättömiä kertomaan aikaa uudelleen, pyrimme raahaamaan mukanamme juttuja, jotka ovat sitä täyttäneet: tapahtumia, ajatuksia, tunteita, tulkintoja – aika kun vain ei koskaan täyty kokonaan. Sitä jää aina vähän jäljelle, ehkä koska ajatuksemme ja tunteemme (ehkä myös tapahtumat tosiaan) ilmestyvät ajan puitteissa, mutta niiden kestosta ei ole mitään taetta: ne eivät kuluta aikaa loppuun, ne eivät korvaa sitä. Kaikki tämä liittyy mielestäni kummallisimpaan uneen, minkä olen nähnyt tulevasta muutosta Luxemburgiin – tietenkin olettaen että kummallista unissa on se, että niissä ei ole mitään kummallista, kummallisin uni on samaan aikaan vähiten kummallinen: istun vain sohvallani, tuntemattomassa olohuoneessa, jonka kuitenkin unessani tunnen, ja katson televisiota tekemättä mitään ja aika kuluu ihan samanlaista vauhtia kuin todellisuudessa, vaikka se periaatteessa unessa onkin mahdotonta. Tai oikeastaan missä vain, sillä totta puhuen vaikein asia kopioida on juuri se: aika.
Siksi, sillä hetkellä, kun saavun Ibizani luo ja avaan oven, kun istahdan mukavasti istuimelle ja käännän avainta käsi edelleen täristen, sillä hetkellä, kun lähden kohti Halkútsia, mietin, miten tulen muistelemaan tätä päivää kymmenen vuoden kuluttua. Käsitänkö edelleen miten monimutkainen se oli, vai onko kaikkien meidän muistissa majaileva ja ylityötunteja tekevä pilapiirtäjä luonut irvikuvan todellisesta olemuksestani? – 35-vuotias hukkaan menneen sukupolven edustaja, sen sijaan että muistaisin hämmentyneen ihmisen juoksentelevan siellä täällä sinä päivänä, kun hänen asiakkaansa kuoli, purkamassa velvollisuusvyyhtiä, joka liittyi hänen työnkuvaansa, asemaansa poikana, ystävänä ja vanhana tuttuna – ihmisille, jotka olivat aivan yhtä hämmentyneitä kuin hän itse. (s.266-267)
[1] Mihin päiviä tarvitaan? Me elämme niissä. Ajasta aikaan ne tulevat. Englannista kääntänyt Jyrki Kiiskinen.
Nykykreikkalaista kirjallisuutta 