Iákovos Anifantákis: Suomi on kreikkalaisille jonkinlainen utopia: edelläkävijä, kaukainen, menestyvä, jollain tavalla selittämätön.

Joulukuussa 2019 ilmestyi kirjailijan Iákovos Anifantákis (Ιάκωβος Ανυφαντάκης, s.1983) paljon huomiota herättänyt esikoisromaani ”Jotkut muut” (Κάποιοι άλλοι, Πατάκης 2019). Romaania oli odotettu, sillä hänen aikaisemmat novellikokoelmansa ”Kauniita rakkauksia” (Όμορφοι έρωτες, Πατάκης 2017) sekä kertomuksensa ”Kettuja rinteellä” (Οι αλεπούδες στην πλαγιά, Πατάκης 2013) olivat menestyneet hyvin ja luoneet hänelle pysyvän paikan Kreikan nykykirjailijoiden joukossa. Hänen novellinsa ”In transit” (novellikokoelmasta ”Kauniita rakkauksia”, 2017) julkaistaan pian Suomessa nykykreikkalaisen novellin antologiassa.

Haastattelussa Iákovos Anifantákis kertoo lentokoneesta putoavista miehistä, nyky-yhteiskunnassa putoavista miehistä ja siitä, miten Suomi päätyi hänen teoksensa loppumetreille. Haastattelua seuraa suomenkielinen katkelma teoksesta.

Teoksessasi ”Jotkut muut”  työtön Puolassa asuva kreikkalainen mies sekaantuu kansainväliseen rikosvyyhtiin alkaessaan tutkia heidän kotinsa lähelle taivaalta pudonneiden miesten henkilöllisyyttä. Miten päädyit käsittelemään tätä aihetta?

Minä olin itse työtön kreikkalainen Puolassa. Luin artikkelin pakolaislapsesta, joka putosi lentokoneesta Lontoossa. Hän putosi lentokoneen renkaiden päältä, hän oli piiloutunut sinne päästäkseen Eurooppaan. Siitä koko tarina alkoi.

Vaikka teoksen keskipisteessä onkin päähenkilön tutkimustyö siitä, miksi vanha amerikkalainen piiloutui lentokoneen renkaiden ylle ja putosi matkalla, ymmärsin kuitenkin pian, ettei kyseiseen putoamiseen liittyvä mysteeri vetänyt minua yhtä paljon puoleensa kuin symbolinen putoaminen, minun ikäluokkani talouskriisin jälkeinen putoaminen.

Sinun on täytynyt tehdä paljon taustatyötä lentokoneiden salamatkustajista. Tapahtuuko sitä tosiaan oikeasti?

Päädyin lukemaan, tiedustelemaan ja tutkimaan uskomattomia asioita. Olen onnekas, kun minua ei pidätetty millään lentoasemalla enkä ole joutunut terroristien punaiselle listalle – ainakaan toivottavasti.

Tutkin muutamia kymmeniä tapauksia, joissa ihmiset yrittivät matkustaa rengastelineisiin tai ruumaan kätkeytyneenä ymmärtääkseni, ketkä selvisivät matkasta ja ketkä eivät. Luin jopa kissasta, joka onneksi selvisi elossa.

Luin tarinoita matkustajista, jotka selvisivät elossa, vaikka lentokone oli räjähtänyt 30 000 jalan korkeudessa, selviytymisohjeita vastaavanlaisiin tilanteisiin, haastattelin lentoemäntiä ymmärtääkseni turvatoimet paremmin ja ollakseni varma, että kaikki kirjoittamani on todenmukaista.

Teoksesi on tarina työttömyydestä ja identiteetin etsimisestä. Mikä sai sinut luomaan hahmon kyseisissä olosuhteissa?

Työttömyys, ja etenkin valkoisia miehiä koetteleva työttömyys, muodostaa maailman uudelleen. Tähän saakka olimme ajatelleet, että heillä, siis meillä, oli enemmän mahdollisuuksia, oikeuksia ja etuuksia. Valkoinen mies oli nykyisen maailman muovanneen historian tärkein tekijä.

Viime vuosina epäonni on demokratisoitu maailmassa. Nykyihmisiä vaivaavat työttömyys ja ammatillinen pysähtyneisyys yhdistetään uusien dynaamisten ryhmien syntyyn. Kulttuuri muuttuu, mielivaltaisuus päättyy suurilta osin.

Näissä olosuhteissa valkoinen mies menettää identiteettinsä. Ilmestyy Trumpia äänestäviä ”angry white male” sekä yhtenä massana hyökkääviä trolli-armeijoita.

Minua kiinnosti luoda hahmo, jonka sisällä tämä kaikki on olemassa, mutta joka on samaan aikaan uudenaikainen ja vapaamielinen. Teoksen päähenkilö liikkuu jatkuvasti rajoilla etsiessään vastausta siihen, millaista edistyksellinen miehisyys voisi olla 2000-luvulla.

Miten paljon aiheella on tekemistä Kreikan ja sen nykyisen tilanteen kanssa?

Nykyisen kolmi-nelikymppisten ikäluokan odotukset kokivat ennennäkemättömän kolhun. Työttömyys kohosi kyseisessä ikäryhmässä 60 % – 70 %:iin, työolot muuttuivat, ja kaikella sillä oli vaikutusta myös heidän ihmissuhteisiinsa.

Se oli Erasmus, Eurorail ja halpalento -ikäluokka, joka piti itseään paljon enemmän eurooppalaisena kuin kreikkalaisena. Kriisi pakotti sen katsomaan peiliin ja etsimään itseään uudelleen – myös sen suhteen, miten muut ympärillä suhtautuvat siihen.

Teoksessasi esiintyy myös Suomi. Miten niin kävi?

Suomi on kreikkalaisille jonkinlainen utopia: edelläkävijä, kaukainen, menestyvä, jollain tavalla selittämätön. Se esittää ”jotain muuta”, joka vielä ennen kriisiä ja Euroopan yhdistyessä oli lähempänä meitä. Nyt suomalaisen mallin menestys on päähenkilölleni  tarkastelun ja osittain kateudenkin kohde.

Millaista on olla kirjailija Kreikassa? Missä kirjoitat ja milloin?

Kirjoitan aina, kun voin. Elätän itseni työskentelemällä mainostoimistossa, joten valitettavasti kirjallisuudelle on aikaa vain myöhään yöllä ja viikonloppuisin. Se on toimeentulon hinta: kirjoittamista ajattelee paljon useammin kuin pääsee käytännössä tekemään.

Mitä muuta olet tehnyt ja mikä sai sinut kirjoittamaan?

Suoritin jatko-opinnot nykyhistorian oppiaineessa, väitöskirjani aihe oli Kreikan sisällissota kirjallisuudessa. Sitä ennen toimin kääntäjänä ja muutaman vuoden ajan kirjoitin kirja-arvosteluja.

Viime vuodet olen ollut töissä sisällöntuottajana mainostoimistossa.

Pelkään, etten osaa vastata, mikä sai minut aluperin kirjoittamaan. Ehkä olisi parempi kysyä teiltä, miten kestätte olla kirjoittamatta.

***

 Jotkut muut (2019) – katkelmia

Lensin aina yksin. Olin tottunut lentämään yksin. Vielä senkin jälkeen, kun menin naimisiin Maron kanssa, lensimme yhdessä vain harvoin. Joskus harvoin lomalle ja häämatkallamme. Ja Puolaan. Lennot olivat minulle rituaali ja yksinäinen sellainen.

Kun olin vielä töissä, lensin pari kertaa kuussa. Saatoin käydä päiväseltään Thessalonikissa, Kreetalla, Ioanninassa tai Aleksandroupolissa, ja tein vähän pidempiä matkoja Euroopan maihin. Minulle oli kehittynyt sitä varten rutiini. Minulla oli ylläni harmaa pikkutakki, jonka taskuihin sain mahtumaan kaikki tavarani kulkeakseni nopeasti turvatarkastuksen läpi. Minulla oli siniset farkut, joihin en tarvinnut vyötä, ja niin säästin aikaa metallintunnistimelta. Olin automatisoinut liikkeeni, ja se teki kaikesta nopeaa: boarding pass oli puhelimen sovelluksessa ja henkilökortti suojakuoren taskussa. Minulla oli reppu, missä kuljetin tietokonetta, kirjaa, banaania ja kelmuun käärittyä voileipää. Ostin vesipullon lentoaseman baarista turvatarkastuksen jälkeen. Kaksi, jos minua odotti vaihtolento. Lentäminen vaati ainoastaan läsnäoloani.

*

Jokainen lentomatka on oma tarinansa, mutta vain harvoin muistamamme tarinat ovat mukavia. Kerran lentokoneen piti laskeutua lentokentälle 400 kilometrin päähän määränpäästämme vaarallisen lumimyrskyn vuoksi. Toisen kerran humalaiset huligaanit alkoivat riidellä lentoemäntien kanssa ja saapuessamme poliisi odotti heitä käytävän päässä, mistä tuli hirveä metakka. Lento on aina kauniin tarinan mahdollisuus, mutta sen unohtaa, kun lopulta näkee, ettei mikään kuvitelmista käy toteen ja kovat turbulenssit pelottavat. En koskaan tutustunut kauniiseen tummahiuksiseen tyttöön, joka korjaili vieressäni hermostuneen oloisena arkeologian konferenssipuhettaan antamatta minulle tilaisuutta aloittaa keskustelua hänen kanssaan. Ihailemani kirjailija, joka olikin huomattavasti pidempi kuin olin kuvitellut, laitettiin istumaan aivan koneen perälle, ja päätettyäni mennä puhumaan hänelle löysin hänet rauhallisesta unesta. Jokainen lento on pienien täyttymättömien kuvitelmien summa, ja se päättyy jokaisen matkustajan päästyä määränpäähänsä – toiseen lentokoneeseen, rakkaan syleilyyn, tuntemattomaan kaupunkiin hukkuneeseen hotelliin – ja unohdettua nopeasti senkin kokemuksen voidakseen olla ajattelematta, miten tavallisia kaikki haavekuvat olivat.

Yhtä lentoa en kuitenkaan unohda. Kun saavuin Müncheniin, minulla ei ollut mitään tekemistä niiden kuuden tunnin aikana, jotka minun piti odottaa seuraava lentoa. Sillä kertaa reppuni oli aivan tyhjä, eikä mitenkään sattumalta. Se oli osoitus siitä, miten odottamaton ja epätoivottu kyseinen matka oli. Akuton tietokone, passi ja matkustuskortti loiskuivat repun laidalta toiselle joka askeleella. Osasin Münchenin lentoaseman ulkoa kuin omat taskuni. Siellä ei ollut mitään uutta nähtävää. Pysähdyin yhdelle Lufthansan tiskille ja täytin reppuni lehdillä. Löysin mukavat, aurinkotuoleja muistuttavat tuolit ja istuuduin. Aloin lukea Kreikasta kertovaa artikkelia, mutta se tuntui minusta yhtäkkiä aivan yhdentekevältä. Selasin muutkin sivut läpi. Urheilu-uutisissa analysoitiin edellisen päivän peliä. Kulttuurisivuilla oli juttuja esityksistä, joita minulla ei ollut koskaan tilaisuutta nähdä. Lehdessä ei ollut minulle mitään luettavaa. Taittelin sen huolellisesti kuin se olisi ollut käärepaperia, jonka ei ollut tarkoitus rypistyä, ja laitoin sen takaisin reppuuni, ettei se näyttäisi niin tyhjältä.

Lelukaupasta löysin pieniä kolmenkymmenen palan palapelejä. Valitsin yhden, jonka kuvassa kaksi keisaripingviiniä suojeli pienokaistaan jalkojensa välissä. Palapelien taika on sen tiedostamisessa, että niiden ratkaisemiseen tarvitaan ihmistä. Jokaiselle palalle on oma paikkansa, joka määräytyy kaksivaiheisen varmistussysteemiin perusteella, pitää tutkia kuvaa ja leikkausta. Jos osoittaa tarpeeksi kärsivällisyyttä ja tarkkaavaisuutta, sen saa valmiiksi ja pääsee ihailemaan kokonaisena kuvaa, josta on laatikon kannessa pieni versio. Minulla oli ensimmäisellä kerralla vähän vaikeuksia saada se kokoon, sillä laitoin vahingossa isäpingviiniin kuuluvan palan poikaseen. Heti korjattuani virheeni kaikki palaset löysivät paikkansa. Kaikki oli paikallaan niin kuin piti. Muistin Ediltä kuulemani neuvon, – Ed oli mennyt naimisiin kahdesti. Hänen ensimmäinen avioliittonsa oli seurausta suuresta rakkaudesta, ja hän oli sen vuoksi aina onneton. Toisen vaimon kanssa kaikki loksahti paikalleen taianomaisella tavalla, hänen oli mahdotonta ymmärtää sitä. Keskellä lentoasemaa oli suuri valko-oranssi wifi-torni, minkä kautta olisin voinut soittaa hänelle, mutta minusta tuntui oudolta soittaa hänelle uudelleen vain kaksikymmentä tuntia sen jälkeen, kun niin monet asiat olivat jo muuttuneet. Kokosin palapelin uudelleen, tällä kertaa nopeasti, ja kuva oli sama. Olin tehnyt toiseen kertaan juuri samat liikkeet, joiden tiesin toimivan. Purin palapelin ja laitoin palaset takaisin laatikkoon odottamaan jotain lapsiperhettä, joka olisi menossa seuraavaan koneeseen, ensin kuitenkin otin laatikosta pois yhden palan, sen väärään kohtaan laittamani, ja heitin sen roskikseen.

Joskus mietin, että lentoasemia on helppo verrata yksinvaltiaiden valtakuntiin. Kun sinne astuu sisään, kaikki oikeudet mitätöityvät yhteisöllisen vapauden nimissä. Säännöt ovat selvät ja kaikkialla nähtävissä, ne määräävät, mitä saa kuljettaa ja missä on sallittua liikkua. Vartijoilla on oikeus pysäyttää jokainen, ja tavarat tutkitaan ainakin pariin kertaan. On olemassa vain yksi määrätty reitti, jota seurata. Jos sääntöjä tottelee, luvassa on mukava matka ja turvallinen lasku määränpäähän. Mahdollisuuksien rajoissa. Lentoasemalla ei voi tapahtua mitään pahaa, ellei paikalle ilmaannu ketään todella pahaa – sellaista henkilöä, jolta kyseiset säännöt yrittävät meitä suojella – ja jos jotain kuitenkin tapahtuu, ongelma ratkaistaan rajoituksia lisäämällä. Jos joku nähdään pyöriskelemässä yksikseen, hänet pysäytetään, hänen määränpäätään kysytään ja hänet ohjataan oikeaan suuntaan. Matkavakuutus kattaa kaiken, mitä voi sattua – kunhan se maksaa alle 25 000 euroa – ja lääkäri kiiruhtaa paikalle heti, kun häntä tarvitaan. Lentoasemat ovat ihmeellisiä paikkoja, ne tarjoavat niin paljon ja pyytävät vastalahjaksi ainoastaan kuuliaisuuttasi.

Minä menettäisin kaikki ne hienot etuudet heti astuttuani ulos valosensorilla toimivista automaattiovista. Saapuisin määränpäähäni ja olisin yksin vastuussa itsestäni siitä lähtien. Kärsisin auringon paahteessa tai kastuisin sateessa. Minun pitäisi löytää oikea bussi tai vahtia taksamittaria, ettei taksikuski huijaisi minua. Matkalaukkuni ei olisi enää työntekijöiden tai automaattisten hihnojen vastuulla. Minun pitäisi vetää sitä ja nostaa se jalkakäytäville, ja jos joku pyöristä menisi rikki, minun olisi kannettava kaikki sen parikymmentä kiloa. Lentoaseman ulkopuolella en ollut enää matkalainen. Olin valtavaa kantamusta kuljettava onneton mies. En ollut millään tavalla erilainen kuin rikkinäistä jääkaappia kadulla raahaavat tai likavaatekassia kantavat ihmiset. Aivan kuin en olisi saapunut mistään, todellisuudessa näytin siltä kuin en olisi koskaan ollut missään muualla.

Tulisin asumaan vanhempieni kotona. Paluu vanhempien luokse merkitsee pienentymistä. Pitää tunkea jalat väkisin sänkyyn, joka on ostettu neljätoistavuotiaalle ennen pituuskasvun todellista alkua. Minun täytyi pystyä kuluttamaan aikaa huoneessa, joka oli täynnään parikymmentä vuotta vanhoja aikakauslehtiä, joiden säilyttämistä olin aikoinaan pitänyt tärkeänä ja joissa esiintyvistä nimistä en tunnistanut enää yhtäkään, mutta en toisaalta jaksanut heittää  pois. Matkalaukku mahtui juuri ja juuri sängyn alle, ja minun piti vetää se esiin aina pukeutuessani, etsiä tarvitsemani vaatteet ja nostaa sängyn runkoa työntääkseni sen takaisin paikalleen.

Eräällä vanhalla kaverillani Akiksella oli turistikauppa Elundassa. Hän uskoi, kun selitin hänelle, ettei minusta olisi nöyryyttävää työskennellä hänen kaupassaan. Ei se hänen syynsä ollut, että hänen kyläänsä rakennettiin viiden tähden hotelleja ja että hän ajaa nyt Cayennea. Minusta oli mukava ajatus, että saisin pitkästä aikaa omaa palkkaa. Akiksen korukauppa hyödynsi kylään matkustavien venäläisten ja arabien tuhlausintoa. Ymmärsin, miksi Akis oli niin empivä asian suhteen, kun sain tietää työsopimuksen yksityiskohdat. Työskentelisin kaupassa kaksitoista tuntia päivässä, seitsemän päivää viikossa, ja jokainen vapaa huone kylässä oli turisteja eikä työntekijöitä varten.

(s. 271-277)

***

Sitten eräänä päivänä Olivia tuli. Hän ei ollut millään tavalla erilainen kuin muut kaupassa käyneet asiakkaat. Huomasin hänet hänen astuessaan liikkeeseen, mutta en kuitenkaan niistä syistä, joista sen olisi jälkikäteen voinut kuvitella johtuvan. Pystyin helposti samaistumaan häneen. Tarkkailin aina mielenkiinnolla pohjoismaalaisia, hänen vinoista silmistään ja astetta tummemmista hiuksistaan päättelin, että hänen täytyi olla suomalainen.

Suomalaiset olivat hassuja. He eivät olleet skandinaaveja eivätkä aivan venäläisiäkään, heillä oli oma kielensä. Pidin heitä aina vähän vakavina ja pitkäveteisinä, mutta kun he alkoivat juoda, heistä tuli koko porukan henki. He eivät olleet erityisen hyviä missään – paitsi matkapuhelinten valmistamisessa Nokian vuosien aikaan. Ja sitten he muuttuivat jälleen samoiksi vaatimattomiksi itsekseen, eivät ylpeiksi ruotsalaisiksi tai hurjiksi venäläisiksi eivätkä synkiksi norjalaisiksikaan, ja palasivat valtavaan asumattomaan maahansa.

Olivia oli minun silmissäni tyypillinen suomalainen. Hän oli pitkä ja valkoihoinen, mustahiuksinen ja vinosilmäinen, se muistutti mongolialaisista kansoista. Hän oli kaikin puolin suuri, hänellä oli paksut reidet, täyteläiset rinnat ja vahvat hartiat. Hän oli tullut ostamaan lahjoja koko perheelleen: kahdelle sisarukselleen, vanhemmilleen, siskonpojilleen ja kälylleen. Hän kulutti pitkän aikaa jokaisen esineen kohdalla ja kyseli loputtomasti yksityiskohtia häntä kiinnostavista tavaroista hidastelematta niiden kohdalla, joita hän ei missään tapauksessa tulisi ostamaan. Hän kyseli värivaihtoehdoista, malleista ja koista ja siitä, miksi jokin toimi juuri kyseisellä tavalla. Olivia oli viettänyt Elundassa kymmenen päivää ja lähtisi seuraavana Herakleionin lentoasemalta. Hänen hartioissaan erottuivat selvästi pienet auringon jättämät palojäljet. Hän kyseli minulta, missä voisi vielä vierailla viimeisenä iltanaan, mutta hän osasi jo kertoa yksityiskohtaisesti kokemuksistaan kaikissa ehdottamissani paikoissa. Pysähdyin kassan eteen pidellen kaksin käsin hänen valitsemiaan lahjoja, ja minusta tuntui siltä, että hän oli haastanut minut peliin, joka minun tulisi voittaa. ”Oletko käynyt Toploun luostarissa?” kysyin viimein. Minäkään en ollut käynyt siellä, enkä keksinyt sitten muuta lisättävää kuin ”se on mielenkiintoinen paikka”.

”Voitko viedä minut sinne?” En voinut uskoa, että hän ehdotti sitä. Olimme tunteneet toisemme korkeintaan kymmenen minuuttia ja olin varma, ettei hän tiennyt edes nimeäni. Siinä hän kuitenkin odotti, vielä silloinkin, kun olin kertonut tarvitsemamme auton sinne menemiseen. Hän odotti rentona sininen reppu olallaan, kun minä soitin Akikselle ja pyysin lainaksi hänen vaimonsa autoa siksi illaksi, hän suostui ensin innoissaan kuullessaan haluavani mennä naisen kanssa retkelle, mutta pettyi hetkeä myöhemmin nähtyään Olivian.

(s. 302-305)

***