Teoksessasi ”Leporellon lista” murhataan kustantajia. Miksi, Fótis Dúsos?

Fotis Dúsoksen esikoisromaanissa ”Leporellon lista” (2021) kustannustoimittaja Jánnis Dimádis yrittää jäljittää kustantajia vainoavan sarjamurhaajan ennen kuin on hänen vuoronsa listalla.

Dúsos kuvaa taitavasti kustantajan Jánnis Dimádiksen päättäväisyydeksi kääntyvää ahdistusta, kun tämä huomaa henkensä olevan vaarassa. Kun poliisin voimavarat eivät tunnu riittävän suojelemaan jokaista Kreikassa toimivaa kustantajaa, Dimádis palkkaa avukseen yksityisetsivän, jonka kanssa he alkavat jäljittää kustannusmaailmaa vainoavaa henkilöä, joka voisi olla syyllinen tapahtuneisiin murhiin. Heidän täytyy kuitenkin ehtiä ratkaista mysteeri – ja lukea kaikki kustantajan hylkäämät käsikirjoitukset – ennen kuin on liian myöhäistä. Dúsoksen teos on koukuttava ja kustannusmaailman kuvaus harvinaislaatuisen hauska satiiri.

Ohessa kirjailijan haastattelu sekä suomentamani katkelma hänen teoksestaan. Kiitän GreekLit-ohjelmaa käännöstyön tukemisesta.

Romaanissasi ”Leporellon lista” (2021) murhataan kustannustoimittajia. Miten päädyit kirjoittamaan kustannustoimittajia piinaavasta sarjamurhaajasta?

Halusin löytää konseptin, jossa on ironiaa – joka olisi samalla hauska ja kammottava ja leikittelisi lukijan ajatuksilla. Kyseinen idea tuntui hedelmälliseltä, koska se auttoi minua kehittämään aihetta kahteen suuntaan. Toisaalta minulla oli pohjana rikosromaani kaikkine hyvine puolineen (jännitys, toiminta, pelko, nopea rytmi, huoliteltu juoni) ja toisaalta minulla oli mahdollisuus kirjoittaa kustannusmaailmasta ja kirjallisuuden kermasta, mikä lisäsi kirjaan ulottuvuuksia. Teoksen keskeiset elementit – vihamielisyys kustannusmaailmaa kohtaan sekä kirjallisuusväen karikatyyrit – ovat tietenkin yhteydessä henkilökohtaisiin kokemuksiin.

Kyseessä on esikoisromaanisi, mutta olet ollut paljon kirjallisuuden kanssa tekemisissä. Voisitko kertoa suhteestasi kirjallisuuteen?

Ennen tätä romaania olin julkaissut kaksi esseetä ja kaksi lastenkirjaa, ja samalla kirjoitan väitöskirjaa juonen rakentamisen menetelmistä nykykreikkalaisessa kirjallisuudessa. Olin kirjoittanut muitakin romaaneja ennen ”Leporellon listaa”, jotka hylättiin (onneksi) kustannustoimistoissa. Nyt minua hävettäisi, jos ne olisi julkaistu. Julkaiseminen ei useimmiten onnistu ensi yrittämällä. Amerikkalaisten mukaan pitää kirjoittaa miljoona sanaa ennen kuin on valmis julkaisemaan. Jos sen perusteella alkaa tehdä laskutoimituksia, siihen vaaditaan melkoinen määrä vuosia.

Mitä mieltä olet rikoskirjallisuudesta? Kiinnostaako se sinua kirjallisuudenlajina vai onko se lähinnä keino päästä käsittelemään romaaniin valitsemaasi aihetta?

Kyse on molemmista. En ensinnäkään kirjoita ainoastaan rikosromaaneja. Olen tässä elämänvaiheessa todella kiinnostunut tämän monimutkaisen ja labyrinttimäisen juoneksi kutsutun mekanismin rakenteesta ja kehityksestä. On siis luonnollista, että rikosromaanit vetävät minua puoleensa, sillä juonella on niissä niin keskeinen rooli.

Toisaalta en pidä siitä, kun juonta käytetään tekosyynä kerronnallisille valinnoille tai alisteisena työkaluna. Eihän henkilöhahmoja, aihetta tai tyyliäkään käytetä niin. Ne ovat kaikki kerronnan keinoja jotka auttavat meitä pukemaan sanoiksi sen mitä ei ole vielä sanottu – sen mikä pursuaa vielä työstämättömänä ja muodottomana mielemme syvyyksistä. Kerronnan keinojen avulla voimme muotoilla sanottavamme. Joskus kuitenkin mietin, tapahtuuko juuri päinvastoin. Mitä jos kerronnan keinot käyttävätkin meitä, kirjailijoita, sanoakseen sanottavansa?

Onko mielestäsi olemassa erikseen kreikkalaista rikoskirjallisuutta?

Kreikan rikoskirjallisuudessa on nykyään erilaisia ​​suuntauksia. Meillä on monia hyviä kirjailijoita, jotka raivaavat omaa tietään – ja jotkut kulkevat jo valmiiksi tallattua. Toivoisin, että ”Balkan noir” saisi siivet. Rikoskirjallisuus on kaikin puolin dynaaminen ja ulospäin suuntautunut kirjallisuudenlaji. Se ei esitä olevansa välinpitämätön lukijoita kohtaan – päinvastoin – se on erittäin kiinnostunut lukijoista.

Teoksen tiedot:
Δούσος, Φώτης (Dúsos, Fótis)
Η Λίστα του Λερορέλο (Leporellon lista)
Kustantaja: Νεφέλη (Nefeli)
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 400

Fotis Dusos

Leporellon lista

s.67-85

YKSITYISETSIVÄ

Väliemme epävakaisuudesta huolimatta jokin oli nyt alkanut muuttua Annan suhtautumisessa. Olin vaarassa ja tarvitsin läheisiäni – Anna oli ainut läheiseni ja tuntui tulevan aina vain lähemmäs. Jutellessamme arkisista asioista puhelimessa sydämemme haeskelivat toisiaan. Se ei kuitenkaan riittänyt. Halusin nähdä hänet. Olin kaivannut häntä niin paljon.

Minun täytyi saada hänet ymmärtämään, ettei uhka ollut mielikuvitukseni tuotos, että vaara oli todellinen. Hän saattaisi hetkellä millä hyvänsä menettää minut näkemättä minua enää koskaan.

Noin viikko sen jälkeen, kun olimme puhuneet yksityisetsivän palkkaamisesta, lakkasin vastaamasta puhelimeen. Ei minulle juuri kukaan soittanutkaan. Sain puheluita vain töistä ja Annalta. Vedin lankapuhelimen seinästä, suljin matkapuhelimeni enkä käynnistänyt tietokonetta. Raahustin ympäri kotia toimettomana tohveleissani, ylläni kulunut aamutakki. Valot sammuksissa ja ikkunaluukut kiinni kuljeskelin huoneesta toiseen pohdiskellen, missä niistä mieluiten kuolisin. Veisinkö henkeni keittiössä, kuten Sylvia Plath? Vai olohuoneessa tai kylpyhuoneessa? Sellaisten säälittävien ajatusten pyörteissä vietin aikani. Olin vain varjo itsestäni. Olin elävä kuollut. Murhaajalle ei jäänyt paljon päänvaivaa, vaikka olisinkin hänen tulevien uhrien listallaan. Olin jo kuollut.

Syvällä sisimmässäni tiedostin, että toimin niin osittain Annan vuoksi. Halusin rangaista häntä siitä, ettei hän uskonut minua, ettei hän ottanut minua tosissaan, että hän ajatteli minun valittavan vain saadakseni huomiota. Psykologina Anna uskoi – hän sanoi sen minulle päin naamaa – minun ottaneen asian niin vakavasti, koska siitä oli minulle hyötyä. Hänen mielestään halusin esittäytyä uhrina, että hän ja hänen äitinsä säälisivät minua. Samasta syystä hän usein puhelimessa vitsaili aiheesta. Hän yritti osoittaa minulle, että olin väärässä ja että kustantajien murhissa oli kyse pelkästä sattumasta. Sisimmässäni olin samaa mieltä. Halusin todellakin vetää hänen huomionsa puoleeni. Hänen äidistään en välittänyt. Annasta kuitenkin välitin. Hänen vihansa ja välinpitämättömyytensä olivat minulle raskaita kantaa. Halusin tilanteen muuttuvan. Murhat olivat todellakin vain tekosyy. Voidakseni korjata välini Annan kanssa meidän molempien täytyisi kuitenkin säilyä elävien kirjoissa. Eikä se ollut minun suhteeni enää itsestäänselvyys.

Samalla minua myös kadutti. Mitä pahaa Anna oli tehnyt? Miksi hänen pitäisi huolestua ja kärsiä rinnallani? Hän kuitenkin yritti vain saada minut järkiini ajatuksillaan ja neuvoillaan. Sen sijaan, että olisin iloinnut nähdessäni hänen pääsevän menneen vihanpitomme yli, käyttäydyin aivan kuin muutos hänen asenteessaan olisi häirinnyt minua. Aivan kuin olisin pitänyt enemmän hänen aiemmasta ikävästä käytöksestään, hänen tavastaan satuttaa minua ja samalla itseään, kanniskella traumaansa kuin kivenmurikkaa käsivarsillaan, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

*

Anna tuli käymään seuraavana aamuna. Hän paineli ovikelloa kärsimättömästi ja huusi. Minua ei huvittanut jatkaa venkoilua. Jos en avaisi ovea, hän tulisi seuraavan kerran mukanaan palokunta tai poliisi. Enemmän minua kuitenkin häiritsi ajatus siitä, että hänen heiveröiset kätensä iskeytyivät sellaisella voimalla oven kovaan pintaan. Minulla oli vaikeuksia kulkea eteisen poikki. Sydämeni läpätti, jalat tuntuivat juurtuneen lattiaan. Ilmestyin oviaukkoon velton oloisena, pyjamassa, sänki leuassa, silmät sumeina. En yllättynyt nähdessäni eteisen peilistä, miten äkillisesti olin ikääntynyt. Jos joku naapureista näkisi minut nyt Annan kanssa, hän voisi hyvinkin luulla meitä isoisäksi ja lapsenlapseksi isän ja tyttären sijaan. Minua hävetti katsoa häntä silmiin. Tuijotin ovimattoa mutisten jotain sellaista kuin ”huomenta” ja ”käy sisään”. Anna kohotti kätensä huulilleen aivan kuin olisi kohdannut hirvittävän näyn. Hän ei ollut koskaan nähnyt minua vastaavassa tilassa. Hän kiirehti halaamaan minua sanaakaan sanomatta, kuten hän oli tehnyt vielä pikkutyttönä. Olin kuin unissakävelijä, joka saa odottamatta niskaansa ämpärillisen vettä. Lämmintä, tuoksuvaa vettä. Heräsin sillä hetkellä.

Suljin hänet syliini. Anna purskahti itkuun, hänen hento vartalonsa tärisi nyyhkytysten voimasta. Aivan kuin olisimme olleet vuosia erossa ja nyt kohdanneet uudelleen. Viime aikoina hän oli itkenyt nähteni ainoastaan raivosta ja kiukusta tai pettymyksestä. Nyt hänen itkussaan oli jotain hellää. Minunkin silmäni kostuivat. Yritin kuitenkin pysyä tyynenä. Oli minun vuoroni lohduttaa häntä ja vakuuttaa, että kaikki menisi hyvin. Viikkojen pelon, voimattomuuden ja toivottomuuden jälkeen tunsin urheuden, voiman, toivon ja vastuun kipinän. Haavoittuva, suojaton ja herkkä tässä oli tyttäreni, en minä. Olin itsekeskeisyydessäni unohtanut sen. Minun täytyi varjella häntä, suojata hänet kaikelta tältä. Minun oli aika lopettaa valitus ja narina ja nousta jälleen jaloilleni. Minun oli löydettävä uudelleen paikkani hänen isänään – joka oli aiemmin hylännyt hänet – ennen kuin hän alkaisi etsiä isähahmoja sieltä täältä. Ennen kuin hän ehtisi vastata väärin minun poissaoloni herättämiin kysymyksiin.

Vein hänet istumaan olohuoneeseen ja kiirehdin keittiöön keittämään teetä. Kun palasin pidellen kömpelösti kahta höyryävää mukia, Annan kasvot eivät olleet enää itkuiset. Hän oli rauhoittunut.

Anna hymyili minulle. Sitten hän oli toruvinaan minua. Hänen ilmeessään sekoittuivat huolestuneisuus ja pettymys. Minusta hän muistutti äitiään. Hän ei kuitenkaan ollut tuomitseva. Niin hän lakkasikin pian muistuttamasta äitiään. Hän kuitenkin uhkasi, että jos sulkisin uudelleen puhelimeni ja katkaisisin kaikki yhteydet ulkomaailmaan, saisin unohtaa hänet. Hän ei kokisi samaa kauhua enää toista kertaa. Olin kuin tottelematon lapsi, joka kuuntelee äitinsä nuhteita. Roolimme olivat vaihtuneet muutamassa minuutissa. Ensin olimme isoisä ja lapsenlapsi, nyt äiti ja tytär. Meidän pitäisi nyt kiireesti muuttua isäksi ja tyttäreksi.

Ennen kuin ehdin eritellä syitä eristäytymiselleni, mikä aiheena olisi hyvinkin saattanut saada Annan raivoihinsa (sillä niin tein aina, yritin puolustella katoamistani, sulkeutuneisuuttani ja itseaiheutettua poissaoloani – kyseessä oli motiivi joka ilmestyi elämäämme säännöllisin väliajoin), eli ennen kuin ehdin sanoa mitään, mikä pahentaisi asiaa, hän kaivoi taskustaan paperilapun. Siihen oli kirjoitettu koukeroisella mutta selvällä käsialalla puhelinnumero.

”Mä löysin sulle yksityisetsivän!” Anna sanoi silmät loistaen.
”Eikös me sovittu…”
”Isä! Nyt riittää. Jos sä et soita…”
”Saan unohtaa sinut?”
”Aivan.”

Epäröin hetken. Annalle näytti olevan tärkeää, että hän sai ehdottaa minulle ratkaisua. Minun ei pitänyt torjua sitä. Ihmettelin kuitenkin, miksi hän intti niin kiivaasti. Hänen mielestään en edes ollut erityisessä vaarassa. Miksi palkkaisin yksityisetsivän? Mitä hyötyä sellaisesta edes olisi? Yritin tukahduttaa kyseistä ammattikuntaa kohtaan tuntemani inhon ja unohtaa aiemman kamalan kokemukseni. Ojensin käteni ottaakseni paperilapun.

Pienenä Anna antoi minulle usein samankaltaisia paperilappusia, joihin hän oli kirjoittanut lyhyitä, käytännöllisiä viestejä. Joskus hän piirsi niihin myös sydämiä, kukkia, laivoja ja taloja. Tähän lappuun ei puhelinnumeron lisäksi ollut kirjoitettu mitään.

Anna taputti käsiään yhteen innoissaan, aivan kuin olisi juuri antanut minulle lahjan ja odottaisi nyt malttamattomana että avaisin sen ja kertoisin, pidinkö siitä. Tosiasiassa kyseinen lahja vaikutti minusta aivan turhalta.

”Mikä etsivän nimi on?” kysyin.
”Artemis. Nikoláu.”
”Mitä?”
”Artemis on nainen.”
”Yksityisetsivä ja nainen?”
”Onko siinä jotain vikaa?”
”Harvinaista…”
”Artemis on kuulemma hyvä.”
”Tunnetko sä sen?”
”E-en!”

Anna räpsytti silmiään. Se oli merkki siitä, että hän valehteli.

”Onko sulla joku ongelma sen sukupuolen kanssa?” Anna kysyi jokseenkin uhkaavasti.

Minulla ei ollut mitään ongelmaa sukupuolten kanssa. Näin kiireisessä ja kriittisessä tilanteessa olisin kuitenkin mieluummin hakenut apua joltakulta, joka voisi toimenkuvassaan välttää edes sukupuoleensa kohdistuvat epäluulot. Voisinko edes lähettää naisen jahtaamaan sarjamurhaajaa? Pärjäisikö hän? Murhaaja oli hai ja me pieniä sinttejä.

Karaisin kurkkuani murahtaen. Aihe oli tulenarka. Annalle sukupuolikysymys oli hengenasia. En myöskään halunnut pahoittaa hänen mieltään. Näin monien vuosien jälkeen hän oli tehnyt ratkaisevan liikkeen ja tullut luokseni, tarjoten käytännön apua ja unohtaen teini- ja jälkiteinivuosien vihanpidon. Ei. En muutenkaan koskaan osannut sanoa hänelle ei.

”Mä soitan sille.”

Anna taputti jälleen käsiään yhteen innoissaan.

Yhtään aikailematta painelin numeron puhelimeeni. Langan toisessa päässä vastasi vakava ja jokseenkin matala naisen ääni. Yksityisetsivä Artemis Nikoláu. Hän kuunteli tarkasti selvitykseni tilanteesta. Hän tunsi tapauksen. Siitä puhuttiin kaikkialla. Kysyin hinnasta. Anna katsoi minua halveksuvasti. ”Sovitaan siitä sitten kasvotusten”, Artemis sanoi. Hän ehdotti, että tapaisimme seuraavana päivänä. Vastasin, että tänään olisi parempi. Odotin puolisen minuuttia, kun hän tutki kalenteriaan. Sitten hän vastasi, että illalla sopii. Hän tulisi minun luokseni. Aina parempi. Minun ei tarvitsisi uskaltautua ulos.

Anna jäi luokseni syömään. Tilasin kiinalaista. Vaikka en itse pitänyt siitä, tiesin Annan rakastavan sitä. Juttelimme niitä näitä – kauhistuttavien murhien varjossa tietenkin, mutta kuitenkin rennosti. Siitä oli aikaa, kun olin viimeksi tavannut Annan ilman, että hän syyllisti minua jostain tai valitti saadakseen minut tuntemaan huonoa omatuntoa. Tällä kertaa hän vaikutti päinvastoin olevan kiinnostunut kaikesta. Hän kysyi, olinko puhunut viime aikoina hänen äitinsä kanssa. Vastasin, että en ollut. Se näytti ärsyttävän häntä. ”Äiti ei varmaan ole ymmärtänyt, mitä sä käyt läpi”, hän sanoi tuiman näköisenä. Olisiko heidän pyhään liittoonsa ilmaantunut säröjä?

*

Kuudelta illalla ovikello soi. Kurkistin ovisilmästä ennen kuin avasin. Oven edessä seisoi yksityisetsivä, noin nelikymppinen nainen, jolla oli mustat, lyhyet hiukset ja tummansävyiset vaatteet.

Hän kätteli minua reippaasti ja astui nopeasti sisälle. Hän ei halunnut teetä tai kahvia. Aloitimme työt välittömästi. Hän avasi kannettavan tietokoneensa ja alkoi kirjoittaa muistiinpanoja. Kerroin hänelle kaiken, mitä tiesin. Hän kirjoitti kommentoimatta.

”Me ei vielä sovittu mitään hinnasta”, sanoin jossain vaiheessa.
Hän katsahti minuun yllättyneenä.
”Ihan totta. Mä unohdin koko jutun. Laskutan tuntipalkkaa. Kolmekymppiä tunti.”
Oli minun vuoroni näyttää yllättyneeltä. Summa oli suuri.
”Tiedän, ettei se ole vähän. Siksi en halua hukata asiakkaiden kallista aikaa, niin kuin näet”, hän sanoi ja kumartui uudelleen tietokoneen ääreen.
Vilkaisin huomaamattomasti kelloani. Noin puoli tuntia oli kulunut. Olin viittätoista euroa köyhempi. Yritin vauhdittaa tilannetta.
”Onko sulla ase?” kysyin.
Artemis osoitti päätään hymyillen.
”Tämä on mun ase.”

Sellainen ase oli minullakin. En ollut kuitenkaan varma, olisiko siitä ratkaisevalla hetkellä juurikaan apua. Oikea pistooli olisi paljon hyödyllisempi.

Artemis ei herättänyt minussa luottamusta. Ehkä se johtui siitä, että hän oli nainen. Hän yritti pärjätä miesvaltaisessa ja vaativassa ammatissa. Onnistuisiko se pelkän pään avulla?

Artemis pujotti sormensa itsetietoisesti lyhyiden hiustensa läpi ja jatkoi kirjoittamista. Ensivaikutelman perusteella en pitänyt hänestä. Jos hän kuitenkin tekisi työnsä hyvin, minulla ei olisi aihetta valittaa. Mikä hänen työnkuvansa käytännössä kuitenkaan oli? Mitä minä tarkalleen ottaen halusin tehdä tyttäreni miellyttämisen lisäksi? Oli kummallista, että hän ei ollut kysynyt minulta mitään. Minusta vaikutti hurjan kunnianhimoiselta ja epärealistiselta lähettää etsivä murhaajan jäljille, tekemään poliisin työt. Ehkä minun pitäisi käyttää häntä ainoastaan henkivartijana.

”Mikäs meillä on nyt suunnitelmana?” kysyin.
”Saada selville, kuka piilottelee sen naurettavan Joyce-nimen takana.”
”Me siis korvataan poliisi?”
”Me tehdään töitä poliisin rinnalla.”
”Mä luulin, että sun tehtävä olisi suojella mua. Siksi mä oikeastaan sut palkkasin.”
”Hah! En mä osaa edes karatea. Pidän kuitenkin silmät auki siltä varalta, jos kukaan lähestyy.”
Yhtäkkiä koko juttu vaikutti aivan hyödyttömältä ja turhalta.
”Mä tarvitsen suojelusta.”
”Sä tarvitset jonkun viemään tämän tapauksen päätökseen.”
”Tunnetko sä mun tarpeet paremmin kuin mä itse?”
Keskustelumme alkoi tuoksahtaa ruudilta. Artemis sulki tietokoneensa kannen äkkipikaisesti.
”Mitähän herra Dimádis minusta sitten tahtoo?”

Hyvä kysymys. En minäkään tiennyt. Koko ajatus oli epätoivoinen. Minua kadutti, kun olin kutsunut hänet luokseni. Olisi varmasti parempi, että maksaisin hänelle nyt ja päättäisin yhteistyömme tähän. Hänellä saattoi olla suureellisia harhakuvia. Hän saattoi kuvitella voivansa löytää murhaajan ennen poliisia ja pitää itseään parhaana etsivänä, joka on koskaan astellut maan kamaralla. Ei kai se minun syyni ollut?

”Tässä tuli varmaan väärinkäsitys”, sanoin ja nousin ylös. ”Maksan kyllä kaikesta tähän käytetystä ajasta.” Laitoin käden taskuun ottaakseni lompakon esiin. Artemis pysäytti minut.
”Mä saan sen kiinni. Se ei pääse karkuun.”
Hänen silmänsä säkenöivät.
”Anna mulle mahdollisuus.”

Hänen äänensä värisi viimeisen sanan kohdalla. Aivan kuin hänen koko olemassaolonsa riippuisi minun vastauksestani. Sain vaikutelman, että jos vastaisin kielteisesti, hän avaisi ikkunan ja astuisi tyhjään sillä sekunnilla. Ei kuitenkaan toivottomuudesta, vaan sinnikkyydestä.

Tunnistin tuon kiihkon. Olin tavannut sen monta kertaa niiden kirjailijoiden silmissä, jotka antoivat minulle käsikirjoituksensa luettavaksi. Minä en koskaan osannut vastustaa sitä. Jokin sisälläni vaati minua lähettämään Artemiksen pois, päättämään yhteistyömme tähän. Jokin toinen ääni, jostain syvemmältä, käski minun jatkaa hänen kanssaan. Vaistoni oli usein auttanut minua tekemään päätöksiä vaativissa tilanteissa. Nyt se ei osannut valita.

Pidin sinnikkyyttä aina menestyksen merkkinä. Mitä jääräpäisempi ihminen on, sitä varmemmin hän onnistuu pyrkimyksissään. Artemis näytti kuuluvan kyseiseen ihmisryhmään.

Artemis huomasi, että vaaka oli alkanut kallistua hänen hyväkseen. Hän avasi tietokoneensa nopeasti uudestaan näyttääkseen kaikki tiedot, jotka hän oli tähän mennessä kerännyt. Hän oli jo ennen toimeksiantoa tehnyt töitä minulle. Juttu on niin kiehtova, hän sanoi. Toisin kuin poliisi, Artemis oli ottanut jutun hyvin henkilökohtaisesti. Kun hän siirsi tietokoneen näytön lähemmäs minua, huomasin pienen tatuoinnin hänen ranteessaan. Se oli pelkkä N-kirjain. Sen täytyi olla alkukirjain jostain hänelle tärkeästä sanasta, tai jonkun hänelle tärkeän nimestä.

”Nike?” kysyin. Antiikin jumala saattoi kuvastaa hänen päämääräänsä, sen alkuvoimaa: hän halusi voittaa. Hän ei halunnut luovuttaa. Hän halusi tehdä kaikkensa onnistuakseen pyrkimyksessään.

”Nemesis”, hän vastasi.

LITHOKSEN ”VAROITTAVAT KERTOMUKSET” 1

Aloitimme tutkimukset seuraavana päivänä. Meillä oli Artemiksen mukaan kaksi tavoitetta: pitää minut turvassa ja voittaa poliisi kilpajuoksussa murhaajan jäljillä. Koska työnsarkaa riitti, lupauduin auttamaan tutkimuksissa.

Artemis ei halunnut minun sekaantuvan tutkimuksiin. Etten aiheuttaisi ongelmia, hän sanoi. Juttu koski kuitenkin minua henkilökohtaisesti, enkä voinut istua toimettomana.

Artemiksen alustava ajatus oli, että meidän pitäisi paneutua hylättyihin käsikirjoituksiin, jotka olivat kerääntyneet kustannustoimistoomme viime kuukausien aikana ja joiden seasta saattaisi löytyä jokin epäilyttävältä vaikuttava teksti. Kyseinen työ oli tietenkin jo annettu poliisin hoidettavaksi, mutta käsikirjoituksia oli niin valtava määrä, ettei sitä varmasti saataisi valmiiksi ennen kuin vasta kuukausien tai jopa vuosien kuluttua. Poliisin täytyi käydä läpi kaikki käsikirjoitukset, jotka olivat saapuneet kaikkiin maan kustannustoimistoihin! Onneksi kotimaisen kirjallisuuden vastaava ei ollut heittänyt vielä pois hylättyjä tekstejä, ja niin meillä oli käsissämme reilusti – mutta ei liikaa – luettavaa.

Artemis ehdotti heti, että meidän kannattaisi aikaa säästääksemme tarkistaa kaikkien kirjailijaehdokkaiden henkilöllisyys. Jos osuisimme väärennettyihin henkilötietoihin tai nimeen, jota emme pystyisi paikantamaan, meillä olisi käsissämme melko varmasti ”varoittava kertomus”. Ajatus oli järkevä ja käytännöllinen. Pelkäsin kuitenkin, että meiltä saattaisi jäädä jotain huomaamatta. Hyväksyin ehdotuksen, mutta esitin toivomuksen, että kävisimme samalla läpi kaikki muutkin meille lähetetyt käsikirjoitukset. Jokseenkin kärsivän ja melko haluttoman oloisena Artemis lopulta suostui.

Aloimme ahmia kirjoja kuin viimeistä päivää. En ollut aikoihin lukenut yhdenkään kreikkalaisen kirjailijan käsikirjoitusta. Mieleeni palasivat nuoruusvuoteni. Kun tartuin ensimmäiseen edessäni olevaan paperipinoon, tunsin liikutusta, intoa ja kiihkoa, olin toiveikas. Minusta ei ollut koskaan tuntunut samalta silloin, kun luin valitakseni mitä julkaisen. Se oli aivan uusi tunne. Luin keskittyneesti. Kyseessä oli muka historiallinen romaani, kömpelö ja polveileva. Lukeminen ei kuitenkaan kyllästyttänyt minua. Koko prosessi tuntui minusta samaan aikaan jännittävältä ja vapauttavalta. Olin innoissani. Luettuani käsikirjoituksen toisensa jälkeen tulin pian lopputulokseen, ettei monia niistä olisi pitänyt hylätä ja että ne ansaitsisivat toisenkin tilaisuuden. Läksytin ankarasti kotimaisen kirjallisuuden kustannuspäällikköä Mihális Sortákista huomion puutteesta, puolueellisuudesta ja epäreiluudesta. Hän oli noin viisikymppinen runoilija ja myös kaunokirjallisuuden asiantuntija. Hän oli kirjoittanut aiheeseen liittyvän tutkimuksenkin muutama vuosi taaksepäin. Leikittelin ajatuksella, että irtisanoisin hänet tilaisuuden tullen. Se ei kuitenkaan ollut tämän hetken asia.

Totesimme pian, että arvoituksen ratkaisu ei tulisi löytymään rakkausromaaneista, esseekokoelmista eikä historiallisista romaaneista. Runoteokset olimme jättäneet jo alusta asti pois laskuista ymmärrettävistä syistä. Meidän olisi todennäköisesti paras keskittyä meille lähetettyihin rikosromaaneihin. Niitä vasta olikin paljon. Kasoittain tekstejä, jotka odottivat kärsivällisesti tulevansa luetuksi. Meidän oli ryhdyttävä peräänantamattomaan kilpajuoksuun ajan kanssa. Ajattelin, että voisimme pyytää apua joiltakin yhteistyökumppaneiltani. Sihteerini Dimitra, tyttäreni Anna sekä nopein ammattilukijoistani, Dimitris D., olivat tarjoutuneet auttamaan. Kaikkein eniten iloitsin kuitenkin Annan valmiudesta. Saisin hänet vieläkin lähemmäs. Kukapa olisi uskonut!

Yksityisetsiväni oli aluksi vastahankaan. Ei heihin voi luottaa, hän sanoi. Miten niin? kysyin. He ovat luotettavia ihmisiä, yksi heistä on tyttäreni – jonka kanssa olette vieraantuneet, etsivä totesi, olin maininnut hänelle asiasta ohimennen – toinen on sihteerini ja kolmas on taitava lukija, joka ahmii kirjoja nopeammin kuin Harold Bloom. Artemis naurahti ironisesti. Hän ei tiennyt, kuka Harold Bloom oli, mutta siitä ei nyt olekaan kyse, hän sanoi. Hän ei vain voinut olla varma, ymmärtäisivätkö he lukemansa, pystyisivätkö he näkemään sanojen taakse. ”Hyvänen aika, tyttöseni” sanoin, ”ne on kaikki töissä kustannustoimistossa. Niiden työ on lukea ja arvioida tekstejä.” Artemis katsoi minua epäillen. Ironia ei ollut vielä kokonaan kadonnut hänen katseestaan. Hän ei ollut vakuuttunut. Kun vein hänet varastoon, johon oli koottu kaikki hylätyt käsikirjoitukset, hän kuitenkin muutti mielensä. Hyllyt ulottuivat kattoon asti. Kirjekuoret pursusivat tiuhaan kirjoitettuja sivuja, paksut kansiot muistuttivat voileipiä täynnä meetvurstia, juustoa, pekonia, tomaattia ja sipulia. Pudonneita paperiarkkeja lojui siellä täällä. Laatikot pursusivat paperia. ”Okei”, sanoi Artemis. ”Sihteeri ja ammattilukija saa auttaa. Mutta mites se sun tyttö? Tarvitaanko me sitäkin?” ”Annalla on hyvä vaisto ja havainnointikyky, ja se on fiksu”, vastasin. En kuitenkaan sanonut hänelle, että halusin Annan lähelleni tunnesyistä.

Artemis halusi ensin tavata Annan. Minua alkoi suututtaa. ”Aiotko kuulustella Annaa?” ”Mä en kuulustele. Mä tutkin”, Artemis sanoi nöyrän oloisena. ”Teillä on aikaa tutustua sitten, kun Anna on täällä meidän kanssa”, sanoin. Olin järkkymätön. Halusin Annan paikalle. ”Tiedätkö mitä”, heitin Artemikselle lopullisen ja peruuttamattoman perustelun, ”Anna oli se, joka halusi, että mä palkkaan sut. Ilman Annaa me ei oltaisi koskaan aloitettu yhteistyötä.” Sanomani näytti tekevän häneen vaikutuksen, ja keskustelu päättyi siihen. En ollut kuitenkaan ollenkaan varma, suostuisiko Anna sittenkään auttamaan. Hänellä oli paljon töitä maisteriopintojen parissa. Olisiko hänellä edes aikaa? Aloin hermostua. Hänen kieltäytymisensä olisi minulle kova paikka.

Soitin hänelle viipymättä ja kerroin, mitä halusin. Hän ei epäröinyt hetkeäkään. Hän kertoi, että saapuisi Lithoksen toimitukseen tunnin sisällä ja aloittaisi työt kanssamme. Myös Dimitra jätti toimistotyönsä ja alkoi kantaa kanssamme paperipinoja varastosta minun työhuoneeseeni. Vähän ajan kuluttua huone alkoi muistuttaa varastoa. Paperipinot näyttivät valmiilta vyörymään niskaamme. Dimitra oli ottanut yhteyttä Dimitris D.:hen, joka oli luvannut tulla muutaman tunnin sisällä. Dimitris D. asui kaukana maaseudulla ja tarvitsi jonkin verran aikaa liikkumiseen, sillä hänellä ei ollut omaa autoa. ”Mitä hän siellä tekee?” Artemis kysyi epäluuloisena. ”Lukee, se on hänen työnsä”, sanoin hänelle ärsyyntyneenä. ”Alatko epäillä omia työntekijöitäni?” kysyin ironiseen sävyyn. ”Jostain pitää aloittaa”, hän vastasi.

En pitänyt hänen äänensävystään. Poliisi seilasi ulapalla, teki tutkimusta kymmenien kustannustoimistojen arkistoissa menettäen aikaa, pyörien ympyrää ja osoittaen herkeämättä kykenemättömyytensä, kun murhaaja samaan aikaan vaelsi vapaana kenenkään häiritsemättä. En ollut palkannut yksityisetsivää päätyäkseni samaan tulokseen. Halusin vauhtia. Halusin tuloksia.  Halusin tietoa, todisteita ja näyttöä. Sisäisen tutkimuksen oravanpyörään hyppääminen ei johtaisi meitä mihinkään. Dimitris D. oli paras lukijani ja oli ehdottanut julkaistavaksi kymmeniä hyviä teoksia yhteistyömme aikana. En halunnut loukata häntä asettamalla hänet odottamatta epäillyn asemaan. Osasin kuvitella, että jonkun joka ei tuntenut Dimitris D:tä, esimerkiksi Artemiksen, olisi helppo epäillä häntä hänen omalaatuisuutensa vuoksi.

Ensinnäkin hän ei ollut koskaan paljastanut sukunimeään. Tunsimme hänet vain nimellä Dimitris D.. Oliko se joku hänen oikkunsa? Halusiko hän salata jotain? Se ei ollut minun asiani. Olin tyytyväinen hänen työpanokseensa enkä halunnut olla tunkeileva. Hän oli pitkä ja laiha ja hänellä oli aina surumielinen ilme kasvoillaan. Hänen ihonsa oli jokseenkin kellertävä ja silmälasiensa paksut linssit aina likaiset ja naarmuuntuneet. Hänestä sai vaikutelman, että hän eli nälässä, unenpuutteessa, että pysyy hädin tuskin hengissä. Olisiko se voinut johtua mitättömistä summista, joilla korvasin hänen työpanoksensa? Hän ei varmasti tehnyt mitään muuta elääkseen. Hänellä ei ollut siihen aikaa. Hänellä ei siis ollut muita tuloja, ei ainakaan töiden puolesta. Näin hänet harvoin, vain pari kertaa vuodessa. Puhuimme kuitenkin melko usein puhelimessa ja pidimme tiiviisti yhteyttä sähköpostitse. Olihan hän kummallinen. Mielestäni Artemiksen epäilykset olivat kuitenkin liioiteltuja, etenkin koska he eivät olleet koskaan tavanneet. Samaan tapaan hänen täytyisi epäillä myös sihteeriäni Dimitraa. Olihan hänkin ”kummallinen”. Pitäisikö meidän siis epäillä jokaista ”kummallista” kirja-alan ihmistä? Heitä oli lukemattomia.

Käännöksen on rahoittanut Kreikan kulttuuri- ja liikuntaministeriön alaisuudessa toimiva ohjelma GreekLit.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s