”Joskus hiljaisuudella voi olla yhtä voimakas vaikutus kuin sanoilla.” Novellisti Hrístos Ikonómu haastattelussa kirjoittamisesta ja tulevasta matkastaan Suomeen.

Maailmalla tunnettu kreikkalainen novellisti Hrístos Ikonómu (Χρήστος Οικονόμου) vierailee 17. -18.6. Liwressä, Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa. Ohessa hänen haastattelunsa ja katkelma hänen novellistaan ”Köyhille ihmisille”.

Kirjoitat novelleissasi yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevista ihmisistä. Miten päädyit tähän teemaan ja miten ideat tarinoihin syntyvät?

Yritän kirjoittaa tarinoita, joissa katse on kirkas, tunteet aitoja ja kieli mielenkiintoista. En koe käsitteleväni mitään tiettyjä teemoja, enkä voi väittää, että termi ”tematiikka” puhuttelisi minua erityisesti. En usko tarinoideni olevan lähtöisin yksittäisestä ideasta, mistään abstraktista. Yleensä kuulen jonkin äänen kertovan minulle jotain, ja kun se ääni kantautuu korviini yhä uudestaan kuin päättäväinen sävel, päätän kiinnittää huomioni siihen, kuunnella mahdollisimman tarkasti mitä sillä on sanottavaa, seurata sitä nähdäkseni, minne se haluaa minut viedä. Minulle tärkeintä – ja houkuttelevinta – kirjoittamisessa on sen salaperäisyys ja taianomaisuus, joten en voi kertoa siitä sanoin, määritellä sitä tai nimetä sitä. Totta puhuen en edes haluaisi. Joskus hiljaisuudella voi olla yhtä voimakas vaikutus kuin sanoilla.

Tähän mennessä olet tehnyt uran novellistina. Oletko koskaan ajatellut kirjoittaa romaania?

Romaanissa – tarkoitan aitoa, oikeaa romaania, en novellia, jota on vedetty tukasta, käsistä ja jaloista sivumäärän täyttämiseksi – kerätään maailman palasia ja yritetään yhdistää ne uudelleen. Novelleissa jokaista palasta käsitellään erikseen. Niiden yhdistäminen vaatii kärsivällisyyttä onnistuakseen hyvin, ja minulla ei sitä ole – ainakaan tähän mennessä. Sen lisäksi minua kiinnostaa erityisesti kerronnan rytmi. Novelli syntyy oivalluksesta, että meille tärkeimmistä asioista ei voi puhua analyyttisesti ja perusteellisesti vaan ainoastaan elliptisesti, vähin sanoin ja loppua kohti hiljentyen. Koska novelli toimii kielen kaiun varassa, siinä rytmillä on mielestäni suurempi merkitys kuin romaaneissa. Päinvastoin kuin suurin osa ihmisistä ajattelee, luettavan arvoisen novellin luominen koettelee kirjoittajan kestoa, kykyä ja kunnianhimoa.

Teoksesi matkustavat viime aikoina paljon ja sinä niiden mukana. Millainen kokemuksesi on ollut maailmalla?

Olen kiitollinen kaikille – lukijoille, kääntäjille, kustantajille ja kriitikoille – jotka auttavat teoksiani löytämään paikkansa muissa kielissä ja muissa maissa. Minulla on matkoiltani vain positiivisia – ja kannustavia – kokemuksia. Minulle on merkittävä asia voida keskustella kirjallisuuden puitteissa ihmisten kanssa, joista minut väistämättä erottaa kielen, kansalaisuuden ja erilaisen kulttuuritaustan muodostama muuri.

Mitä odotat vierailultasi Suomessa?

Tulen Suomeen Liwreen, Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen. Kiitän lämpimästi sen järjestäjiä kunniasta olla mukana yhdessä tärkeimmistä kansainvälisistä kirjallisuusalan kokoontumisista Euroopassa. Olen innoissani siitä, että saan tilaisuuden tavata kirjailijoita, kääntäjiä, kriitikoita ja akateemikkoja ympäri maailmaa. Etenkin, kun ennen vierailuani on julkaistu antologia nykykreikkalaisia novelleja ”Kasvotusten”, jossa on mukana kaksi novelliani. Kyseessä on ensimmäinen vakava yritys vuosiin luoda suomalaisille lukijoille yhteys kreikkalaiseen nykykirjallisuuteen, ja on onni että tämä yhteys tapahtuu Riikka Pulkkisen huolellisesti toimittaman ja kääntämän kokoelman kautta.

***

Köyhille ihmisille


Työn menetys on kuin murtuma.
Sen päivän iltana, kun meidät erotettiin töistä, kävelin satamaan. Kuin takaa-ajettu kävelin Koridallóksesta kadut Halkidóna Maniátika Thermopilón ja sitten suoraan Agío Dionísikseen Kreetan laivojen laiturille. Kuljin kuin takaa-ajettu, koska oli päivä-en-tiedä-mikä, pelottava heinäkuun iltapäivä paikat mustui kuumuudesta. Sinä päivänä valo oli kummallinen musta ja kova kuin rangaistus se muutti asioiden muotoa ja teki niistä kaikista tunnistamattomia taloista teistä autoista kaikista tunnistamattomia sitä oli kuin tuntematon vieraassa maassa ja ihmiset oli kateissa näit vain silloin tällöin jonkun koiran nuolemassa hädissään vettä se pisaroi korkealta ilmastointilaitteista ne tärisi ja puuskutti ja minä kuljin eteenpäin ja katselin ylös ja ajattelin että siellä korkealla oli toinen päivä oli toinen maa viileä päivä maassa joka nukkuu raikkaana kylläisenä peloissaan. Raahustin eteenpäin kuin jokin olisi sisälläni mennyt rikki ja mielessäni pyöri Ariksen sanat se mitä Aris sanoi kun tyhjensi lokerikkoa ja taitteli vaatteet ja hansikkaat ja armeijanvihreän vyön ja kaikki rytkyt mitä sillä oli aina päällä se taitteli ne kaikki hitaasti ja huolellisesti niin kuin ne ei olisi työvaatteita likaisia reikäisiä tahraisia vaan kuuluisi jollekin joka odottamatta kuoli ja jätti ne jälkeensä ja jotka jonkun elävän täytyi kerätä se täytyy jonkun aina tehdä jonkun täytyy aina kerätä ne tavarat jotka kuolleet jättää jälkeensä sillä kuolleiden jälkeensä jättämät tavarat on viimeinen kiinnitysköysi ja jonkun elävän täytyy aina irrottaa se viimeinen köysi koska yksikään ihminen ei ole saari eikös niin me ollaan kaikki laivoja.
Niin Aris sanoi.
Työn menetys on kuin murtuma.

*


Minulla oli paikka siellä satamassa. Ihan oma paikka kuin toinen koti, kulunut puinen penkki sen laiturin vieressä missä Kreetalle menevät rekat odottaa. Siellä istuin minäkin iltapäivisin vuoden ympäri tuntien ajan ja katselin laivoja jotka kulki satamassa ja ihmisiä ja autoja ja rekkoja jotka kulki sisään ja ulos. Jos minulla oli mitään juotavaa join ja lauloin aina samaa laulua, aina Sittin’ on the dock of the bay – Otis on täydellinen, se sopii täydellisesti sille joka istuskelee öisin satamassa, laiturilla, siinä missä meri yhtyy maahan, siinä missä asiat ovat yhdessä ja erikseen ja ihmiset löytävät toisensa ja eroavat toisistaan kuin hiekka aalloista, välillä eleettöminä ja välinpitämättöminä välillä hurjasti pauhaten ja intohimoisesti. Selvänäkin lauloin sitä samaa, aina sitä samaa laulua ja minua harmitti kun en koskaan saanut sitä vihellettyä oikein niin kuin Otis, en kertaakaan, en koskaan onnistunut, juovuksissa enkä selvänä – sä laulat kuin korppikotka ja vihellät kuin pelikaani, Aris aina sanoi. Hyvällä säällä katselin auringonlaskua. Katselin aurinkoa ja auringon valoa joka laskeutui kaiken ylle, viimeisiä säteitä ennen valon katoamista, katselin miten auringon valo liukui hitaasti laivojen yllä sataman rakennusten yllä ja niiden kerrostalojen yllä jotka kehysti satamaa niiden ihmisten yllä jotka joi kahvia parvekkeilla ja poltti tupakkaa ja katsoi televisiota ja ajoi ja käveli ja juoksi että ehtisi linja-autoon niiden naisten yllä jotka ripusti pyykkiä kattoterasseilla niiden lasten yllä jotka piilotteli ripustettujen valkoisten ja kuvioitujen lakanoiden takana ja leikki kummituksia ja huusi buu ja säikytti äitejään. Varpusten ja turkinkyyhkyjen yllä jotka kurnutti ja räpisteli siipiään ja joi vettä joka tippui pisara pisaralta aurinkoenergialla toimivista kuumavesisäiliöistä. Se näkemäni oli kauniimpaa ja se sattui silmiini enemmän kuin se minkä luulin näkeväni, koska luulin näkeväni tulen. Tulen joka poltti maailmaa sisältäpäin ilman liekkejä tai savua, tulen joka poltti maailmaa äänettömästi ja salakavalasti ja tuskaisasti. Aris ei uskonut mihinkään sellaiseen, se ei uskonut että linnut juo vettä vesilämmittimistä tai että minä näen tulen joka palaa ilman liekkiä ja savua, mutta kerran jouluaattona – viimeinen joulu kun muistan satamassa sataneen lunta, silloin kun kävelin satamaan ja näin jo kaukaa penkkini näin jo kaukaa että se oli jäisen lumikinoksen peitossa ja ajattelin että kaukaa se näytti valtavalta herkulliselta tomusokerilla päällystetyltä keksiltä tai syntymättömältä lumiukolta joka odotti pääsyä maailmaan, joka odotti jonkun tekevän siitä tavallisen lumiukon jolla on paksu vartalo, pyöreä pää ja porkkananenä – sinä jouluaattona Aris osti lomarahoilla minulle lahjan ja antoi sen töistä lähtiessä. Ja kun revin paperin – se oli punainen ja kiiltävä, joulupukkeja ja lentäviä rekiä veti siinä sarvettomat porot – ja avasin laatikon siellä oli hitsauslasit, lasit joissa oli oranssi suojareunus ympärillä ja tosi paksut linssit.
Se tarttui minua harteista, halasi, pussasi korvan juureen. Se haisi tsipurolta tupakalta ja työltä. Sen silmät kiilteli jäisessä päivänvalossa. Satamaa varten, se sanoi. Laita ne päähän kun tuli syttyy ettei sun silmät pala. Tykkäätkö niistä? Kokeile niitä. Eikö ole hienot? Tykkäätkö?
Se piteli tiukasti, ei päästänyt otettaan.
Hyvää joulua. Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta. Tulkoon tästä vuosi vailla enempää epäonnea.
Sitten se astui taakse ja esitti pitävänsä mikrofonia ja katsoi minua ja alkoi tanssia ja laulaa.
Sun polttavat silmät saa mut kappaleiksi
Kappaleiksi saa mut sun polttavat silmät

Ihmisiä kerääntyi siihen ympärille ympäripäissään ne katsoi meitä ja taputti ja nauroi.
Sinä jouluaattona töissä varaosavarastossa Koridallóksessa oli naurua ja laulua ja ulkona lumi peitti maailman ja maailma säihkyi valkoisena kylmänä kovana kuin marmorinen puimatanner.

*katkelma

Novelli ”Köyhille ihmisille” kokoelmasta ”Jotain tapahtuu, saat nähdä” sisältyy kokonaisuudessaan antologiaan ”Kasvotusten”, Enostone 2021.

Hrístos Ikonomu on kirjoittanut neljä novellikokoelmaa:

Hrístos Ikonómun neljästä kokoelmasta kaksi on julkaissut englanniksi Archipelagos Books.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s