Ateenaan sijoittuva kaupunkikirjallisuus on Suomessa vielä tuntematon aihealue, sillä kreikkalaista urbaania kirjallisuutta ei ole vielä lainkaan suomennettu. Nykykirjallisuuteen perehtyessä kaupungista tulee kuitenkin esiin monia kiinnostavia yksityiskohtia, kun Ateena esitetään monitasoisena ja elävänä toimijana. Tässä kirjoituksessa esittelen, miten Kreikan lähihistoria vaikuttaa kaupungin kuvaukseen ja miten Ateena on personifioitu kirjallisuudessa.
Ateena on keskeisessä osassa väitöskirjatutkimuksessani ”Urban Minds. Character experiences of Athens in literature (1990-2020)”. Tutkin henkilöhahmojen kokemusta Ateenassa vuosien 1990-2020 välisenä aikana julkaistuissa kreikkalaisissa romaaneissa, jotka käsittelevät aikansa Ateenaa. Aineistoa kerätessä olen lukenut kaikki tähän mennessä löytämäni Ateenaan sijoittuvat romaanit vuodesta 1990 lähtien, ja olen jo tässä vaiheessa kiinnittänyt huomiota niissä toistuviin teemoihin ja kaupungin personifikaatioihin.
1990-luvulta lähtien on selvästi nähtävissä, että kreikkalaisia kirjailijoita ovat puhuttaneet tietyt keskeiset tapahtumat: vuonna 1999 tapahtunut tuhoisa maanjäristys, olympialaisten isännöinti vuonna 2004, talouskriisin puhkeaminen ja viisitoistavuotiaan Aléksandros Grigorópuloksen surma vuonna 2008, Indignant-liike 2010-luvun alussa sekä vuonna 2015 järjestetty kansanäänestys. Romaanit ovat tietenkin fiktiivisiä, mutta ne käyttävät tositapahtumia juonen rakentamisessa ja ottavat näin omalla tavallaan kantaa yhteiskunnallisiin aiheisiin.
7. syyskuuta 1999 Ateenassa tapahtui maanjäristys, jossa kuoli 143 ja loukkaantui noin 1 600 henkeä. Kirjallisuudessa maanjäristys mainitaan usein ja sitä on käytetty symbolisesti kuvatessa siirtymää 2000-luvulle. Se ilmenee esimerkiksi Aléksis Stamátiksen romaanissa ”Kameleontit”, (Χαμαιλέοντες, 2013) jossa maanjäristys toimii samalla metaforisena viittauksena teoksen päähenkilön yksityiselämän romahtamiselle. Kirjailija kuvaa teoksessa Kreikan nykyhistorian perhesaagan kautta. Keskeisimmän henkilöhahmon Panajótiksen isä ja äiti rakastuvat Kreikan sisällissodan aikana. Teoksen keskivaiheilla Panajótis muuttaa opiskelemaan Ateenaan ja todistaa kaupungissa tapahtuneet muutokset aina nykypäivään saakka. Teos on referentiaalinen kiinnostavalla tavalla, koska Ateenaa ei mainita nimeltä kertaakaan koko teoksessa. Se kuitenkin kertoo maan tapahtumista realistisesti kuvaamalla todellisia tapahtumia, kuten esimerkiksi Rory Gallagherin konsertti vuonna 1981, maanjäristys vuonna 1999 sekä olympialaiset vuonna 2004.
Theódoros Grigoriádis kuvaa teoksessaan ”Uusi kaupunki” (Καινούργια πόλη, 2017) 90-luvun Ateenaa pyrkien löytämään vastauksia kreikkalaisen yhteiskunnan hyvinvoinnin päättymiseen vuosikymmentä myöhemmin. Grigoriádis kuvaa Manóliksen ja hänen äitinsä elämää heidän muutettuaan yhdessä Ateenaan. Manóliksen äiti Margaríta on menettänyt väkivaltaisen miesystävänsä epäilyksiä herättäneissä merkeissä Samothrakin saarella, minkä vuoksi Manólis palaa Ruotsista Kreikkaan viedäkseen äitinsä suurkaupunkiin. He asettuvat asumaan Ateenaan, missä Margarita vetäytyy hoitamaan vanhaa tätiään Pagkratin naapurustoon ja Manolis aloittaa loistokkaan uran mainosten käsikirjoittajana. Teos kuvaa Ateenan nousukauden 90-luvulla aina tuhoisaan maanjäristykseen saakka vuonna 1999. Maanjäristys toimii symbolina Manóliksen elämänvaiheen päättymiselle, kun hän juoksee pois raunioituneesta asuinrakennuksestaan jättäen taakseen ”toisen, uuden kaupungin”.
Vuonna 2004 järjestettyjä olympialaisia on pidetty Kreikan nousukauden huipentumana ja osittaisena syynä seuraavan vuosikymmenen ahdinkoon. Niihin viitataan usein kirjallisuudessa. Esimerkiksi teoksessa ”Uusi kaupunki” Margaríta pohtii 1990-luvun lopulla tulevien olympialaisten merkitystä:
Katselen nöyränä miten Kreikka muuttuu, rahaa sataa, töitä on tarjolla, näin Jánna-rouvan hyppivän ilmaan ilosta, kun saimme olympialaiset ja sanoin mielessäni, hienoa niin sitä pitää, vaikken olekaan kiinnostunut urheilusta se on varmasti hyväksi maallemme, kansalle riittää töitä, tehdään uusia teitä ja suuria rakennuksia, kunpa säilyisin vahvana että ehtisin seurata sitä itsekin.
Uusi kaupunki, s.197
Margarita ei kuitenkaan osaa arvata, mikä maata odottaa muutama vuosi olympialaisten järjestämisen jälkeen, eikä hän ole enää todistamassa 2000-lukua.
Jopa yllättävän keskeiseksi aiheeksi 2010-luvun kirjallisuudessa on noussut viisitoistavuotiaan Aléksandros Grigorópuloksen surma. Grigorópulos oli viettämässä iltaa ystävänsä kanssa Eksárhiassa, kun aiemmin nuorten kokoontumiseen naapurustossa puuttuneet poliisit saapuivat paikalle ja toinen heistä ampui kaksi kertaa katujen Mesologiou ja Tzavela kulmaan kokoontuneiden nuorten joukkoon. Grigorópulos sai surmansa tapahtumapaikalla. Tapahtuman jälkeen Ateenassa alkoivat mellakat ennätysnopeudella, ja kansalaisliikehdintä jatkui koko joulukuun 2008. Joka vuosi 6. joulukuuta, Grigoropuloksen kuoleman vuosipäivänä ihmiset osoittavat mieltään Ateenan keskustassa, mikä on usein johtanut mellakoihin ja pidätyksiin.
Níkos A. Mándis käyttää valtavassa teoksessaan ”Järjestelmävirhe” (Σφάλμα συστήματος, 2019) todellisia tapahtumia oman tarinansa aineksina. Eräs romaanin keskeisistä henkilöistä on anarkismin johtohahmo Károlos, joka tulee poliisien surmaamaksi ennen teoksen kuvaamia kriisivuosia. Mándis yhdistää hänet todellisiin tapahtumiin vertaamalla hänen mainettaan Grigorópuloksen kuoleman aiheuttamaan kohuun.
Hän oli varmasti saanut kuulla Karoloksesta. (Olihan hänen nimensä legenda anarkistien keskuudessa – stensilillä kirjoitettu ”Karolos on yksi meistä” on kaikkialla, spreijattu lukemattomiin seiniin. Viimeisin kuollut, vasta viisitoistavuotias Aleksis, tulee kuitenkin vielä jättämään heidät kaikki varjoonsa.
Järjestelmävirhe, s.45
Vastaavasti Kiriákos Margarítiksen romaanissa ”Suutele minua, kun leijonat tulevat” (Όταν θα βγαίνουν τα λιοντάρια, φίλησέ με, 2013), Grigorópuloksen surma on rinnastettu romaanin tapahtumiin. Teoksen alkusivuilla epätoivoinen pakolainen tappaa kreikkalaisen sairaanhoitajan, minkä ansiosta uusnatsipuolue Kultainen Aamunkoitto saa lisää näkyvyyttä ja kannattajia. Kun teoksen päähenkilö, pakolaisten oikeuksia ajava juristi Sofia, menee jättämään kukan sairaanhoitajan kuolinpaikalle, hän näkee sen rinnalla myös Grigorópuloksen kuvan.
Hän pysähtyi, taivutti vasenta jalkaansa tukeakseen sille laukkunsa, kaivoi sieltä yhden kynttilöistä jotka hän oli ostanut aiemmin samana aamuna. Sitten hän polvistui, asetti sen kukkien ja kirjoitusten viereen, tapahtunutta kuvaavan muistolaatan juureen. Lopulta hän kohotti katseensa, näki kuolleen Aléksandroksen valokuvan, sulki silmänsä, yrittäen kuvitella luodin, pistoolin äänen, tärähdyksen pojan rinnassa, kaatumisen, veren.
Suutele minua, kun leijonat tulevat, s.88
Grigorópuloksen surma tulee esiin myös Eftihia Jannakin Ateena-trilogian kolmannessa osassa ”Kaupunki valossa” (Πόλη στο φως, 2018), missä komisario Háris Kókkinos joutuu pysähtymään Eksarhian naapurustossa kohtaamansa onnettomuuden vuoksi. Hänen keskustelunsa viereisen kahvilan omistajan kanssa viittaa Grigorópuloksen surmaan, sillä hän valittaa pojan murhan vuosipäivänä toistuvista mellakoista.
Haris kuunteli hänen yksinpuheluaan yskien välillä kuivasti. Hän puhui mellakoista, jotka ravisuttivat Eksarhian naapurustoa ja sen ympäristöä ja pitivät hänen kollegansa valmiudessa päivien ajan. ”Me oltiin tukehtua savuun. Mikään ei jäänyt pystyyn Kolétti-kadulla. Aina sama juttu, vähän väliä sama juttu siitä lähtien kun ne tappoi sen pojan.
Kaupunki valossa, s.43
Romaanissaan ”Sokeat” (Οι τυφλοί, 2017) Nikos Α. Mandis käsittelee Kreikan poliittista tilannetta, lähihistoriaa ja salaliittoteorioita. Romaanissa kuvataan myös Ateenan alla virtaavat joet, joihin päähenkilö Isídoros sukeltaa yrittäessään selvittää kaupungin salaisuuden. Grigorópuloksen surmaan viitataan mellakoiden vuosikymmenen alkuna.
Taianomaisen kaukaisena vuonna 1991, kun kukaan ei vielä osannut odottaa sitä hurjaa käännettä, joka oli tuleva [—] kun kaikki roikkui yhdestä langasta ja se lanka roikkui sekin jonkun muun kädessä, ehkä poliitikon, mielenosoittajan tai ehkä jopa kytän, olivathan vuoden 2008 hurjan joulukuun muistot vielä tuoreet, kun vain yksi liike, ei edes suoranainen liike vaan yhden katastrofaalisen sormenpään siirto muutamalla asteella [—] oli johtanut oikeutettuun vihan kuohuntaan joka oli polttanut Ateenan poroksi, täyttäen muutamassa päivässä ryminällä kaupungin valkokankaan hiiltyneillä, yhtä lailla kauniilla ja rumilla rakennuksilla aloittaen siten aivan uuden aikakauden, johon ei kuulunut metsä- vaan kaupunkipaloja, tulimonsuuneja jotka vahingoittivat pyhän raivon vallassa kaupungin suojatonta kehoa paljon säännöllisemmin kuin vastaavat vesisateet trooppisilla alueilla.
Sokeat, s.22
2010-luvun kirjallisuudessa on erittäin vahvasti esillä myös Indignant-liike. Se oli kansainvälisesti tunnettu nimellä Indignant Citizens Movement ja kreikaksi Κίνημα Αγανακτισμένων Πολιτών. Ateenassa se ilmestyi katukuvaan Syntagma-aukiolla, mihin ihmiset kokoontuivat osoittamaan mieltään, asumaan telttoihin ja puhumaan politiikkaa. Protesti muuttui kuitenkin pian mellakaksi, kun poliisit määrättiin hajottamaan mielenosoitus. Indignant-liikkeen kokoontumispaikka on keskeinen osa Mándisin romaanin ”Sokeat” rakennetta. Tarina alkaa Syntagma-aukiolta ja päättyy sinne, ja henkilöhahmot kulkevat aukion poikki monta kertaa tarinan kehittyessä.
Kesäkuu oli jo päättymässä, kuumuus tiivistyi päivä päivältä, Indignant-liikkeen mielenosoituksista oli tullut päivittäinen sääntö [—]
Sokeat, s.55
Mielenosoitusten kuvauksia on vaikea välttää lukiessa 2010-luvun Ateenaa kuvaavaa kirjallisuutta. Etenkin vuoden 2012 helmikuun rajut mellakat toimivat lukuisten romaanien tapahtumapaikkana. 12. helmikuuta 2012 500 000 mielenosoittajaa oli kokoontunut parlamenttitalon eteen. Mielenosoitusta seuranneissa mellakoissa 45 keskustan rakennusta tuhoutui ja useita mielenosoittajia ja poliiseja loukkaantui. Etenkin Attikon-elokuvateatterin tuhopoltto Stadíou-kadulla on mainittu useissa teoksissa, ja esimerkiksi Rhea Galanakin romaanissa ”Äärimmäinen nöyryytys” (Η άκρα ταπείνωση, 2015) päähenkilöt, vanhat hupsut rouvat jotka päätyvät ajattelemattomuuttaan tapahtumien keskipisteeseen, todistavat elokuvateatterin tuhoa.
Ajattelit niitä tuhansia ruumiita, jotka paloivat elokuvateatterin mukana, olkoonkin että ne eivät olleet sillä hetkellä paikalla, työntekijöiden, katselijoiden, näyttelijöiden, avustajien, muusikoiden, ohjaajien. Vastapäiseen rakennukseen sattui, se oli elävä ihminen joka jätettiin kuolettavien liekkien armoille. Näit liekkien lipovan sen raoista, epäkunnioittavasti kohti kunniatonta taivasta ja tunsit että yhdessä sen elokuvateatterin kanssa paloi myös oma elämäsi.
Äärimmäinen nöyryytys, s.148
Tapahtumia toukokuussa 2011 ja helmikuussa 2012 kuvataan Rhéa Galanákin ”Äärimmäisen nöyryytyksen” ja Níkos A. Mándisin ”Sokeiden” lisäksi mm. Mándisin ”Järjestelmävirheessä”, Aléksis Pansélinoksen ”Salaisessa ovessa” (Η κρυφή πόρτα, 2016), Eftihía Jannákin Ateena-trilogiassa, Konstantínos Tzamiótiksen teoksessa ”Kaupunki ja hiljaisuus” (Η πόλη και η σιωπή, 2013) sekä Kiriákos Margarítiksen romaanissa ”Suutele minua, kun leijonat tulevat”.
Vuonna 2015 järjestetty kansanäänestys ΝΑΙ Η ΟΧΙ, kyllä vai ei, on myös ehtinyt kirjallisuuden ainekseksi. Tapahtuma oli merkittävä, sillä vuosien mellakoiden, mielenosoitusten ja kärsimyksen jälkeen kreikkalaiset äänestivät kielteisesti uusimmasta hätälainasta ja sitä seuraavista leikkauksista, valmiina eroamaan Euroopan unionista. Äänestystulos ei kuitenkaan vaikuttanut hallituksen ratkaisuun, ja sopimus allekirjoitettiin pian sen jälkeen. Kyseistä tapahtumaa voisi pitää myös erään aikakauden loppuna Kreikan nykyhistoriassa – vastarintaan ei enää nähty syytä, ja suurin osa aiemmin äänessä olleista vaipui toimettomuuteen tai tyytyi uusien olojen armoille.
Jo aiemmin mainitsemassani Níkos A. Mándisin teoksessa ”Järjestelmävirhe” kirjailija on pyrkinyt kirjoittamaan uudelleen Kreikan nykyhistorian poliittiset tapahtumat fiktiivisten henkilöhahmojen kautta. Hän kuvaa Syrizan nousun valtaan: viittaukset Aléksis Tsíprasiin ja Jánnis Varufákisiin ovat selviä, vaikkakin upotettuja fiktiivisiin henkilöhahmoihin. Aléksis Tsíprasin alterego on teoksessa Kostas Veros Suuri, joka nousee merkittäväksi henkilöksi anarkistien keskuudessa ja hyvien esiintymistaitojensa ansiosta pääsee mukaan politiikkaan. Jánnis Varufákisin hahmon paikalle Kostís Vérosin tukijaksi Mándis on asettanut Andomakhi Kanakiksen, joka on anarkismin ja feminismin tärkeimpiä teoreetikkoja, tekee sukupuolenvaihdoksen poliittisen uransa alkuvaiheessa ja on sittemmin tunnettu nimellä Hector Kanakis. Leikittelystä huolimatta Mándis kuvaa tarkasti Kostís Vérosin kokemusta tilanteessa, missä EI:stä täytyy tulla KYLLÄ. Poliittinen tilanne on kaikkialla läsnä, kuten esimerkiksi teoksen päähenkilön Áriksen kokemuksessa hänen kulkiessaan kaupungilla:
missään ei ollut jäljellä paljasta seinää joka ei olisi sanojen peitossa, lukemattomat tarrat, julisteet ja bannerit jotka kuivuivat säälimättömässä ja valkoisessa porotuksessa ja haalistuivat, kuluivat ja repeilivät ennen kuin ehtivät kuivua ja näyttivät pilailevan etenkin sinun kustannuksellasi, yksi ”kyllä” ja toinen ”ei” joita kokonainen kaupunki ja kokonainen maa pyöritteli jatkuvasti omilla hermoradoillaan kuin psykoottisen kaltaista pulmallista pakkomiellettä, kuin kuvastaen omaa, henkilökohtaista hämmennystäsi.
Järjestelmävirhe, s.354
Kaikki nämä mainitsemani teokset kuuluvat kirjallisuudenlajiin, jota on viime aikoina alettu etenevissä määrin kutsua ”kriisikirjallisuudeksi” (kreik. λογοτεχνία της κρίσης). Kirjallisuuskriitikon ja -tutkijan Vangélis Hatzivasilíun näkemyksen mukaan kriisikirjallisuus alkaa saada muotonsa vuodesta 2010 lähtien. Hatzivasilíu on huomannut kriisikirjallisuudessa viisi eri suuntausta, joista jokainen vaikuttaa erityisen elinvoimaiselta:
1. Teokset, joissa kriisi on keskeinen elementti: henkilöhahmot elävät kriisin armoilla, vaikeissa olosuhteissa, kun kaupungilla on käynnissä lähes sotatila. (Esimerkiksi Kiriákos Margarítis: ”Suutele minua, kun leijonat tulevat”)
2. Teokset, joissa käsitellään kriisiä historian jatkumona ja etsitään syitä Kreikan ahdinkoon. Teoksissa tulee usein esille julkisen sektorin korruptio. (Esimerkiksi Theódoros Grigoriádis: ”Uusi kaupunki”, Nikos A. Mándis: ”Järjestelmävirhe”)
3. Teokset, jotka eivät suoranaisesti käsittele kriisiä, mutta joissa kriisi on jatkuvasti läsnä taustalla vaikuttamassa henkilöhahmojen kokemukseen. (Esimerkiksi Konstantínos Tzamiótis: ”Kaupunki ja hiljaisuus”)
4. Teokset, joissa kriisiä käytetään symbolina tai se johtaa metaforiseen ja utopiseen tulevaisuuden käsittelyyn. (Esimerkiksi Níkos A. Mándis: ”Villi Akropolis”).
5. Rikosromaanit, jotka sijoittuvat kriisivuosiin. (Esimerkiksi Eftihía Jannátu: Ateena-trilogia)
Lisäisin tähän luokitteluun vielä huomion kriisin aiheuttamasta nostalgiasta. Kriisikirjallisuudessa mielenosoitukset ja niitä seuraavat mellakat on kuvattu usein yksityiskohtaisesti ja kaunistelematta, ja keskiössä on etenkin poliisien väkivaltainen puuttuminen tapahtumiin. Kyseiset tilanteet kuljettavat etenkin teoksissa ”Äärimmäinen nöyryytys” ja ”Suutele minua, kun leijonat tulevat” ikääntyneempien henkilöhahmojen ajatukset heidän nuoruutensa kokemuksiin ja Teknillisen yliopiston portilla tapahtuneeseen verilöylyyn. Teknillisen yliopiston kapinassa kansa osoitti mieltään sotilasjunttaa vastaan vuonna 1973. Kapina alkoi 14. marraskuuta, kun opiskelijat valloittivat Metzovin yliopiston Ateenassa, ja se päättyi verenvuodatukseen marraskuun 17. päivän aamuna, kun armeijan tankit saapuivat Teknillisen yliopiston portille. Selkkausta pidetään sotilasjuntan lopun alkuna ja sen kokeneet henkilöhahmot seuraavat nostalgisesti väkivallantekoja Ateenan kaduilla, sillä se muistuttaa heitä menneisyyden sankarillisesta ja mielekkäästä vastarinnasta. He haluavat yhdistää taistelevat nuoret muistoihin, jotka olivat merkityksellisiä ja voitokkaita etsiessään menneisyydestä pysyvyyttä, joka nykyajasta puuttuu.
Kriisikirjallisuudessa henkilöhahmot siis etsivät paikkaansa kaupungissa ja historiassa, kun toisaalta Ateena etsii identiteettiään ja paikkaansa Euroopassa. 2010-luvulla kirjoitetuissa teoksissa korostuu ”tilaton” yksilö, joka on menettänyt ensin yksityisen ja sittemmin julkisen tilansa. Yksityisen tilan ja kodin menettämiseen ovat vaikuttaneet köyhyys, yhteiskunnan paine ja epäonnistuneet ihmissuhteet, jotka kaikki vaikuttavat toisiinsa. Beckettin Molloy-hahmon tavoin he vaeltavat Ateenan kaduilla löytämättä paikkaa, jossa heidän on sallittu istua lepäämään.
Kodittomien kuvauksia löytyy etenkin Hristos Hrisópuloksen osittain autobiografisesta teoksesta ”Taskulamppu suussa” (Φακός στο στόμα, 2012). Teoksen nimi tulee roska-astioista ruokaa ja tavaraa etsivien ihmisten tavasta pitää taskulamppua hampaiden välissä. Teoksessa kertoja kulkee flâneurin tavoin kaupungilla, mutta hänen huomionsa on keskittynyt kaikkialle kaupunkiin ilmestyneisiin kodittomiin. Rhéa Galanákin romaanissa ”Äärimmäinen nöyryytys” eläköityneet opettajat pakenevat hoitokodistaan osoittamaan mieltään oikeuksiensa puolesta. Muistisairautensa vuoksi he eivät kuitenkaan löydä tietä takaisin kotiin ja he päätyvät jakamaan kadun kodittomien kanssa kuukauden ajaksi. Aleksándra Delijórjin teoksessa ”Anestios, päiväkirjat” (Ανέστιος. Ημερολόγια, 2014) Ilias on päättänyt päättää päivänsä katoamalla Ateenan kaduille, minkä hän itse selittää ”raukkamaisuudellaan”. Teoksen nimi viittaa hestiaan, (kreikaksi ἑστία), joka oli antiikin taloissa etenkin ylimystöllä ja kuninkailla liesi vastaanottosalin keskellä, talon keskus, joka merkitsi myös perhettä. Tämä hestian menettänyt ihminen on siis vailla ”keskusta” ja perhettä, ja hänen päiväkirjansa tuovat esiin Ateenan kodittomien kokeman todellisuuden.
Ateena, mustalaisprinsessa
Ateena koetaan kirjallisuudessa usein labyrinttina ja mielenosoitusten ja mellakoiden kuvauksissa viidakkona, jopa ”mystisenä hämähäkinseittinä” Rhéa Galanákin romaanissa ”Äärimmäinen nöyryytys”. On ollut kuitenkin kiehtovaa huomata, miten usein Ateenaan sijoittuvassa kirjallisuudessa kaupunki on yksi henkilöhahmoista, joka on olemassa muiden rinnalla, joka kokee ja tuntee ja vaikuttaa tapahtumien kulkuun.
Aineistosta keräämäni Ateenan personifikaatiot tai suoraan Ateenaa kuvaavat adjektiivit osoittavat, millainen Ateenan kuva on nykypäivänä.
2010-luvun kirjallisuudessa Ateena saa poikkeuksetta moraalittoman naisen tai myyttisen ja uhkaavan olennon hahmon. Rhéa Galanákin romaanissa ”Äärimmäinen nöyryytys” Ateena on hupsuille rouville kotikaupunkina ”hullu äiti”, mutta mellakat kohdatessaan se ilmestyy heidän mielissään ”Hydrana”. Kyriákos Margarítiksen romaanissa ”Suutele minua, kun leijonat tulevat” kertomuksen päähenkilön Sofian ”maailma on täyttynyt pahoista noidista, joista Ateena oli kaikkein kavalin”. Menetyksiä kokeneet henkilöhahmot pitävät Ateenaa ”pahantekijänä”, joka on ”polvillaan” tai kuten koditon mies kuvaa rouville, ”pantu paksuksi” ja kantaa kohdussaan kadut täyttäneitä kodittomia.
Níkos A. Mándisin romaanissa ”Sokeat” Ateena on kuvattu likaisena mustalaisprinsessana, joka on täynnä kirouksia, sekä vanhuksena:
maailman historiallisin kaupunki, joka huonoksi onnekseen kuoli ennen kuin ehti ikääntyä palatakseen elämään ollessaan jo vanhus.
Sokeat
Mándisin aiemmassa teoksessa ”Kivi paperi sakset” (Πέτρα ψαλίδι χαρτί, 2014) tilansa menettänyt henkilöhahmo näkee Ateenan ikiaikaisena huorana, joka haluaa tulla raiskatuksi eikä voi koskaan päästä samalle tasolle Euroopan muiden ”nättien” kaupunkien kanssa. Kutsumalla Ateenaa ikälopuksi lutkaksi Mándis viittaa Ateenan pitkään historiaan ja kyseisen ajanjakson poliittiseen tilanteeseen. ”Huoraksi” Ateenaa kuvaa myös Aleksis Stamatis kriisin puhjettua. Kiriákos Margarítiksen romaanissa Ateena on toisaalta ”villi” ja toisaalta ”levittää kuolemaa”, ”kirottu kaupunki”.
Ateenan historian kerrokset ja mullistukset ovat siis selvästi vaikuttaneet kirjailijoiden tapaan käsitellä kaupungin roolia henkilöhahmojen elämässä. Kreikan markkinoima romanttinen kuva antiikista ei vastaa nykykirjailijoiden tapaa kokea kaupunki.
Seuraavassa julkaisussa jatkan tämän aiheen parissa käsittelemällä Akropoliin kuvauksia nykykirjallisuudessa.
Nykykreikkalaista kirjallisuutta 