Essee: Metafyysiset elementit Antónis Samarákiksen teoksessa Erehdys (1965)

Antónis Samarákiksen (Αντώνης Σαμαράκης 1919-2003) teoksen Erehdys (Το λάθος 1965) julkaisi Kirjayhtymä vuonna 1982. Sen suomensivat Jorma Kapari ja Matti Kannosto ranskan kielestä (ranskalainen käännös La faille).

Antónis Samarákis (1919–2003) kirjoitti teoksensa Erehdys (kreikaksi Το λάθος) vuonna 1965. Tarina pohjautuu tilanteeseen, jossa kansalaisten valvontaan perustuva Valtio pyrkii vangitsemaan kaikki sitä vastustavat yksilöt keinolla millä hyvänsä. Samarákiksen teoksen onkin sanottu ennustaneen Kreikassa kahta vuotta myöhemmin vallan kaapannutta sotilasjunttaa.

Patricia Merivale ja Susan Sweeney määrittävät metafyysisen salapoliisikertomuksen näin: 1) Lannistettu etsivä, joka joko pohtii juttua nojatuolissaan tai toimii yksityisetsivänä. 2) Maailma tai kaupunki on labyrintinomainen. 3) Juttuun liittyy kadonnut teksti tai upotettu teksti, tai tekstin liittyvä rajoite. 4) Epäselvyys tai pelottava mielekkyys tai johtolankojen ja todisteiden mielettömyys. 5) Keskiössä joko kadonnut henkilö, tai kadotettu, varastettu tai muuttuva identiteetti. 6) Tutkinnan ratkeamisen joko puuttuminen, valheellisuus, kierous tai petollisuus.[1]

Ensimmäisessä luvussa kolme miestä matkustaa etupenkille ahtautuneena liikenteen seassa ja keskustelee iloisesti. Vain yksi mainitaan nimeltä: Manager. Luku on hauska ja jopa hulvaton jutunaiheiden hyppiessä päättömästi. Luvun viimeinen virke osoittaa kuitenkin, että kyse on jostain vakavammasta; toinen anonyymeistä miehistä katsoo toista anonyymiä peilin kautta ja ajattelee Jos hän tekee minkään epäilyttävän liikkeen, minulla on vasemmassa povitaskussani pistooli.

Toisessa luvussa mies istuu Sportkahvilaan kuluttamaan aikaa ennen tapaamistaan naisystävänsä kanssa. Hän muistelee heidän aiempaa kohtaamistaan ja piirtää kaksi ympyrää tupakka-askista repäisemäänsä paperiin. Ne kuvaavat hänen naisystävänsä rintoja. Yhtäkkiä joku astuu hänen jalalleen. Hän puraisee paperille piirtämäänsä ympyrää ja muistelee, millaista oli ollut puraista niiden mallia. Seuraavakin ohikulkija astuu miehen jalalle ja hän hermostuu. Samassa Erikoisjoukkojen agenteiksi esittäytyvät miehet saapuvat hänen luokseen ja vievät hänet mukanaan.

Kolmas luku alkaa tapauksella Vessapaperi: neljä miestä on pidätetty, sillä heidän kantamistaan vessapaperilaatikoista yhdestä oli sen pudotessa paljastunut valtiota vastustavia printattuja julistuksia. Kuulusteluissa yksi heistä oli tehnyt itsemurhan syanidiputkilolla ja näin todistanut kaikkien epäiltyjen syyllisyyden. Kuulustelija kirjoittaa raporttia johtajalle, kun hänet kutsutaan tämän toimistoon kuulemaan uudesta tapauksesta. Hänen kärsimänsä vatsakipu osoittaa, että kyseessä on yksi kolmesta miehestä, jotka ovat ensimmäisessä luvussa autossa. Neljännessä luvussa kerronta palaakin autoon. Miehistä käytetään nyt nimiä Manager ja Kuulustelija. Kolmannen miehen henkilöllisyys paljastuu, kun hän esittää toiveensa päästä nopeasti perille pääkaupunkiin ja saada todistaa syyttömyytensä.

Viidennessä luvussa Manager ja Kuulustelija ovat johtajan työhuoneessa ja kuulevat pääpiirteittäin tämän nerokkaan Suunnitelman Sportkahvilan ihmisen syyllisyyden paljastamiseksi. Johtaja oli saanut nimettömän kirjeen, missä on valokuva miehestä, joka kuuluu valtion vastaiseen järjestöön ja kellonaika, milloin hän tulee olemaan Sportkahvilassa. Tämä mies oli lähtenyt Sportkahvilasta (kompastui matkalla toisen miehen jalkaan) ja agentit lähtivät seuraamaan häntä. Huomattuaan jonkin verran myöhemmin, että häntä seurataan, hän oli kiihdyttänyt askeleitaan ja agenttien oli täytynyt yrittää pysäyttää hänet ampumalla. Hän oli menehtynyt laukaukseen, eikä hänen taskuistaan löydetty raskauttavaa todistusaineistoa. Tämä yksityiskohta tosin paljastuu agenteille vasta myöhemmin.

Pääepäillyksi tuleekin nyt mies, jonka jalkaan toinen oli kompuroinut. Taustatyöt on tehty, mutta niiden perusteella todistusaineistoa ei ole löytynyt. Hän on naapureiden mukaan ”rauhaarakastava kansalainen”, ympyröiden merkityksestä ja niiden puraisemisesta ei ole saatu selkoa, hänen tupakka-askissaan oli yhdeksän tupakkaa jäljellä – eniten herättää epäilyksiä se, että hän on niin rauhallinen.

Erikoisjoukkojen johtaja lähettää Kuulustelijan ja Managerin kuljettamaan Sportkahvilan ihminen pääkaupunkiin kuulusteluihin. Hänellä on nerokas Suunnitelma. Tarkoitus on lavastaa tilanne, jossa heidän autonsa hajoaa matkalla ja Kuulustelija jää Sportkahvilan ihmisen kanssa Thessalonikiin odottamaan, että Manager saa sen korjattua. Kuulustelijan tulee olla hänelle ystävällinen: Sportkahvilan ihminen saattaa joko heidän tutustuttuaan paljastaa todellisen minänsä tai tilaisuuden tullen yrittää paeta ja näin todistaa syyllisyytensä. Kuulustelijan ja Managerin tulee käyttäytyä leikkimielisesti keskenään luodakseen rennon ilmapiirin. Kuulustelijan tulee kuitenkin olla helpommin lähestyttävä ja rauhallisempi kuin Manager; tämän puolestaan tulee esittää, että on hermostunut auton hajoamisesta ja että etsii heille tuskissaan hotellihuonetta (joka todellisuudessa on varattu jo edellisenä päivänä) ja paikkaa korjata auto.

Tarina keskittyy niihin kahteentoista tuntiin, jotka Kuulustelija ja Sportkahvilan ihminen viettävät Thessalonikissa. Kun auto on mennyt rikki, miehet yrittävät liftata kaupunkiin, mutta päätyvät kuitenkin kävelemään pitkän matkan helteessä aina keskustaan asti. Tarina siirtyy Managerin kerrontaan. Kaikessa on taustalla Suunnitelman toteuttaminen, mutta miesten välille muodostuva ystävyys johtaa erilaiseen lopputulokseen.

Teos on metafyysisenä salapoliisikertomuksena hyvinkin Merivalen ja Sweeneyn määritelmän mukainen. Kuulustelija on lannistettu etsivä Valtion koneiston keskellä. Hänellä ei ole koko aikana ennen teoksen loppua omaa tahtoa. Hänen on uskottava Suunnitelman tarpeellisuuteen ja noudatettava sokeasti hänelle osoitettua roolia. Hän osoittaa teoksen alussa tiedostavansa Valtion vaarallisuuden; hän kertoo epäilevänsä, että johtajan silmälasit ovat vain lasia, mutta ei halua mainita asiasta. Hän tietää, että Valtion Erikoisjoukoissa epäillä saa vain ulkopuolisia.

Labyrintinomaisuus korostuu miesten kaupunkikokemuksessa. He tuovat moneen otteeseen esiin sen, että heidän kävelyllään ei ole päämäärää ja että sattuma ohjaa heitä paikasta toiseen. Ainut kiinteä piste on hotelli, jossa tarinan loppuratkaisu sitten nähdään. Kummitustalo on labyrintti labyrintin sisällä: miehet päätyvät sattumalta tilaan, jossa kaikki valo on poissa eikä uloskäynti löydy vaaran uhatessa. Tämä labyrintti labyrintin sisällä saa heidät luottamaan toisiinsa.

Teoksessa esiintyy useampikin avainteksti. Samarákis on esittänyt ne erillisinä osina teosta; ne on erotettu fontein. Kuulustelijan raportit on kirjoitettu kirjoituskonetta muistuttavalla fontilla, samoin kuin johtajan vastaanottama nimetön kirje, joka toimii alkusysäyksenä tarinalle. Kirje on dokumenttina mieletön: tuntematon lähde syyttää Valtiolle tuntematonta miestä kuulumisesta tuntemattomaan terrorijärjestöön, jonka suunnitelmaa ei tiedetä. Lukijalle tämä dokumentti on absurdi, mutta Valtion koneistolle mehevä johtolanka syyllisten nappaamiseksi. Henkilön valokuvan päätyminen Valtion käsiin on tarpeeksi suuri syy hänen pidättämiseensä ja lopulta surmaamiseensa. Erittäin kiinnostava avainteksti on Sportkahvilan miehen piirtämät ympyrät. Lukija ehtii tulkita niitä monin tavoin ennen kuin Sportkahvilan mies paljastaa niiden arkipäiväisen merkityksen: hän purkaa piirtäessään kiihtynyttä mielikuvaansa naisystävänsä rinnoista. Tämä kuva toistuu teoksessa useaan kertaan, sillä piirros päätyy Valtion käsiin ja sitä analysoidaan todistusaineistona, joka on mahdollisesti häntä vastaan. Siitä etsitään salaista merkitystä, joka osoittaisi hänen osallisuutensa Valtion vastaiseen terrorismiin. Toisaalta Sportkahvilan ihminen pelkää paljastaa piirroksen merkityksen pitääkseen naisystävänsä erossa jutusta.

Todisteet ovat siis Merivalen ja Sweeneyn määritelmää noudatellen mielettömiä. Lukija kokee ne mielettöminä ja absurdeina jo alusta asti, mutta Kuulustelija, Manager ja johtaja ottavat ne tosissaan. Tämä mielettömyys ei ole mysteerinen tai kummitusmainen, mutta sisimmältään se on erityisen karmiva; Valtion toimien kuvailua seuratessa, teoksen yhteydessä, niiden käyttäminen kansalaisia vastaan tuntuu jopa loogiselta.

Teoksen keskiössä on hahmojen identiteetti. Sportkahvilan mies menettää Valtion käsiin joutuessaan oman identiteettinsä, kun hänestä tulee pelkkä ”epäilty”. Myös Kuulustelija on hahmo vailla omaa henkilökohtaista identiteettiä, sillä koko teoksen ajan hän esittää roolia, jonka Valtio on hänelle kirjoittanut. Hän käyttäytyy ja reagoi juuri sillä tavalla, kuin Suunnitelma vaatii. Hän ystävystyy Suunnitelman mukaisesti. Tämä ystävyys on kuitenkin juuri se seikka, joka tekee eron hänen ja Managerin välille: ystävyys, joka juurtuu Kuulustelijan sisimpään Valtion kirjoittaman roolin taakse, on juuri Suunnitelman katastrofaalinen Virhe. Manager pysyy osana tunteetonta koneistoa, kun Kuulustelija ei enää löydäkään syytä Suunnitelman mekaaniselle toteuttamiselle. Hänen identiteettinsä muuttuu teoksen lopussa, kun hän keksii ristikosta puuttuvan sanan ja kertoo sen Sportkahvilan miehelle luontevasti keskellä dramaattista välikohtausta. Hän ei voi harrastaa ristisanoja ihmisen kanssa, joka hänen tulee ampua.

Tarinan ratkaisu jää puutteelliseksi. Lukija ei saa kokea puhdistavaa tunnetta hetkellä, jona Valtion koneiston valheellisuus ratkeaisi ja syyllinen systeemi joutuisi vastaamaan teoistaan. Jutun voi vain kuvitella joutuvan Valtion Erikoisjoukkojen arkistoon Vessapaperi-tapauksen viereen.

Metafyysisyys tuntuu luonnolliselta ilmiöltä teemoissa, jotka käsittelevät niinkin epäinhimillisiä aiheita kuin diktatuuri. Tällaisen koneiston alaisuudessa toimivien henkilöiden kokemus ei vähänkin syvemmälle mentäessä voi enää olla realistinen. Itse järjestelmän absurdius kuvastuu myös hahmoissa, jotka sitä tukevat. Toisaalta on kiinnostavaa huomata, miten tavallinen päiväkävely saa omalta osaltaan niin absurdin vivahteen, kun se tapahtuu täysin mekaanisen ja tunteettoman koneiston Suunnitelman viitekehyksessä. Teoksessa tulee kuitenkin esille myös se, että sen merkitys on enemmän sen ja lukija välisessä suhteessa kuin itse henkilöiden kokemuksissa. Lukija asetetaan tämän tarinan eteen, kun sen kirjoittaja voi hymyillä taustalla kaikkitietävästi: ”Koe nyt, että tämäkin on mahdollista.”

Erehdyksessä voisi nähdä limittyvän metafyysisen salapoliisikertomuksen ja mysteerikertomuksen genret. Salapoliisikertomuksen kaavaa hämää se seikka, että Valtion koneiston jäsenet uskovat Sportkahvilan ihmisen syyllisyyteen, ja tapahtumien motiivina on tämän todistaminen. Syyllinen siis kävelee vapaaehtoisesti rinnalla, kun raskauttavaa todistusaineistoa etsitään. Koska kukaan muu ei pyri todistamaan Sportkahvilan ihmisen todennäköistä syyttömyyttä, tuntee lukija joutuvansa etsivän rooliin. Lukija tuntee, miten nautinnollista olisi osoittaa Valtiolle, että se on väärässä. Lukija ei kuitenkaan saa tarpeeksi johtolankoja, sillä kaikki teoksessa esitetty todistusaineisto on perusteetonta ja jopa mieletöntä.

[1] Merivale&Sweeney 1999:8

Lähteet:

Samarákis, Antónis: Το λάθος (The Flaw), Εκδόσεις Ψυχογιός 2008 (Ensimmäinen painos vuonna 1965)

Patricia Merivale, Susan Sweeney: Detecting Texts: The Metaphysical Detective Story from Poe to Postmodernism, University of Pennsylvania Press, 1999