Etsitään toivoa.

Σαμαράκης

”Etsitään toivoa” on viimeinen ja nimikkonovelli Antónis Samarákiksen (1919-2003) vuonna 1954 julkaistusta kokoelmasta. Se on kreikkalaisten keskuudessa tunnettu ja rakastettu, sillä se pohtii Samarákiksen pelkistetyllä ja ketterällä tyylillä sotien jälkeistä maailmaa, mutta on aina ajankohtainen. Samarákikselta on suomennettu teos ”Erehdys” (Το λάθος, 1965), jonka julkaisi kirjayhtymä vuonna 1982.

Etsitään toivoa

Kun hän astui kafenioon sinä iltapäivänä, oli vielä aikaista. Hän istui pöytään suuren bulevardille osoittavan ikkunan taakse. Hän tilasi kahvin.

Muissa pöydissä pelattiin korttia ja juteltiin.

Kahvi saapui. Hän sytytti tupakan, hörppäsi kupista pari kertaa ja avasi iltapäivälehden.

Uudet taistelut olivat puhjenneet Indokiinassa. ”Tappiot ovat raskaat molemmin puolin”, sähkeessä luki.

Japanilainen kalastusalus oli palannut taas radioaktiivisena.

”Uuden maailmansodan varjo leviää maailmassa”, oli toisen uutisen otsikko.

Sitten hän luki muita juttuja: budjetin alijäämä, opetushenkilökunnan ylennykset, yksi kidnappaus, raiskaus, kolme itsemurhaa. Kaksi niistä talousvaikeuksien vuoksi. Molemmat nuoria, 30 ja 32-vuotias. Ensimmäinen avasi kaasuhanan ja toinen veti liipaisimesta.

Toisaalla hän näki pianoresitaalin arvostelun, sitten jotain muotiin liittyvää, lopuksi seurapiiriuutiset: ”Toissapäiväinen cocktail M.T. Hármaksen pariskunnan luona, rouva V.H. oli kaunis ja tyylikäs oikein elegantissa printtimekossaan, oikein chic. Melko tyylikäs myös neiti O.N.”

Hän sytytti toisenkin tupakan. Hän heitti silmäyksen ”Yksityishenkilöiden ilmoituksiin”:

MYYDÄÄN juuri valmistunut omakotitalo, laadukkaasti rakennettu, 4 huonetta, eteinen, keittiö, täysin varusteltu kylpyhuone, WC.

VUOKRATAAN luotettavalle herrasmiehelle huone 2. kerroksesta, ilmava, valoisa…

ETSITÄÄN pianoa ostettavaksi…

Ajatukset pyörivät hänen mielessään.

Siitä lähtien, kun toinen maailmansota oli päättynyt, kolmannen varjo ei ollut lakannut painostamasta maailmaa. Ja samaan aikaan verta valutettiin, eilen Koreassa, tänään Indokiinassa, huomenna…

Hän haroi hiuksiaan. Hän pyyhki hien otsaltaan; hänelle oli tullut hiki, vaikka ei ollut kuuma.

Sota, vetypommi, talousvaikeuksista johtuvat itsemurhat, seurapiirit… Panoraamakuva elämästä!

Elämästämme ei ollut tullut yhtään parempaa sodan jälkeen. Kaikki oli juuri niin kuin ennenkin. Hänkin oli kuitenkin toivonut, kuten miljoonat ihmiset maan päällä olivat toivoneet, että jokin muuttuisi sodan jälkeen, niin kohtuuttoman verenvalutuksen jälkeen. Että tulisi rauha, että painajainen sodasta ei varjostaisi enää maatamme, että nyt ei tehtäisi itsemurhia talousvaikeuksien vuoksi, että…

Ilta alkoi hämärtyä. Vastapäisiin liikkeisiin oli sytytetty joitakin valoja. Kafeniossa valoja ei ollut vielä sytytetty. Hän piti sen hämärästä.

Hän ajatteli millaisen hämmennyksen vallassa ihmiset olivat nykyään. Hämmennystä ajatusmaailmassa, hämmennystä yhteiskunnassa, hämmennystä…

Ei se sanomalehden syy ollut, että kaikki se tulvi nyt hänen mieleensä. Hän oli ajatellut sitä kaikkea viime aikoina, toisinaan vaisummin, toisinaan ponnekkaammin. Hän ajatteli elämän synkkää puolta. Rauhaa, sitä syvän kaipuun tunnetta, joka roikkuu langan varassa. Hän ajatteli köyhyyttä, kurjuutta. Hän ajatteli pelkoa, joka oli tunkeutunut sydämiin.

Vieressään olevasta peilistä hän näki kasvonsa. Ihan tavalliset kasvot. Mistään ei voinut päätellä, että hänen sisällään kiehui.

Hänkin oli osallistunut viimeisimpään sotaan. Hänkin oli toivonut. Mutta nyt hänellä ei enää ollut toivoa. Niin, hän ei pelännyt tunnustaa itselleen, ettei hänellä ollut toivoa.

Hänen elämänsä oli ollut sarja petettyjä toiveita. Silloin hän oli toivonut… Sittemmin hän oli taas toivonut…

Joskus vuosia sitten hän oli toivonut jotain kommunismilta. Mutta hän oli silloinkin joutunut pettymään. Nyt hän ei toivonut mitään miltään aatteelta!

Hän pyysi vielä yhden lasin vettä. Pettyminen kaikenlaisiin aatteisiin oli varmasti yleinen ilmiö. Enemmistö ei tuntenut ainoastaan pettymystä aatteisiin, se oli väsynyt ja välinpitämätön. Hän katseli johdinautoja, jotka kulkivat kaiken aikaa bulevardilla, väkijoukkoa… Sanomalehti oli auki hänen edessään. Kaikki se, minkä hän oli nähnyt aiemminkin: uuden sodan varjo, Indokiina, kaksi itsemurhaa taloudellisista syistä, seurapiiriuutiset…

– ”Tupakkaa!” katukaupustelija astui sisään kafenioon.

Hän osti yhden askin.

Sanomalehden kuusi sivua: elämä. Hänkin oli nyt ihminen vailla toivoa.

Hän muisti, miten vuosia sitten, kun hän oli vielä lapsi, hänen tätinsä, äitinsä serkku, oli sairastunut vakavasti. He hoitivat häntä kotonaan. Lääkäri tuli; astuessaan ulos sairashuoneesta hän sanoi viralliseen sävyyn:

”Enää ei ole toivoa!”

Nyt hänkin oli päätynyt pisteeseen, jossa sanoi:

”Enää ei ole toivoa!”

Hänestä tuntui uskomattomalta, ettei hänellä enää ollut toivoa. Hänestä tuntui kuin muut kafenion asiakkaat olisivat tuijottaneet häntä ja muut kadulla ajatelleet ja kuiskailleet keskenään: ”Tuolla ei ole enää toivoa!” Aivan kuin se olisi rikos. Aivan kuin hänessä olisi jokin paljastava stigma. Aivan kuin hän olisi alasti pukeutuneiden keskuudessa.

Hän ajatteli kirjoittamiaan novelleja, joiden avulla oli yrittänyt päästä ahdistuksestaan. Hän käsitteli niissä ajankohtaisia asioita: sotaa, yhteiskunnan eriarvoisuutta… Hän ei ollut kuitenkaan koskaan päättänyt julkaista niitä. Hän pelkäsi! Hän pelkäsi mainetta, jonka saisi molemmilta puolilta. Kyllä hänen pitäisi ne julkaista. Helvettiin maine! Hän oli ihminen, ei muuta. Ei vasemmalla eikä oikealla. Ihminen, joka oli joskus toivonut ja joka oli nyt toivoa vailla ja koki velvollisuudekseen kertoa siitä. Muilla on tietysti toivoa jäljellä, hän ajatteli. Kyllä heillä täytyy olla.

Hän silmäisi uudestaan sanomalehteä: Indokiina, seurapiiriuutiset, pianoresitaali, kaksi itsemurhaa taloudellisista syistä, ”Yksityishenkilöiden ilmoitukset”…

ETSITÄÄN kirjoituskonetta…

ETSITÄÄN radiogramofonia…

ETSITÄÄN hyväkuntoista jeeppiä…

ETSITÄÄN aitoa persialaista mattoa…

Hän kaivoi kalenterin taskustaan, repäisi yhden sivun irti ja kirjoitti lyijykynällään:

ETSITÄÄN toivoa

Sitten hän kirjoitti perään nimensä ja osoitteensa. Hän kutsui tarjoilijan paikalle. Hän halusi maksaa ja lähteä saman tien toimitukseen jättämään ilmoituksensa, pyytämään ja vaatimaan, että se tulisi varmasti seuraavan päivän lehteen.

 

Ελπίς

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s